Juttu julkaistu alkujaan 15.10.2008.
Kas näin. Max Payne –elokuvasta on kulunut viikko. Fiilikset eivät ole suuremmin muuttuneet niistä alustavista pettymyksen tunteista, joita koin naputtaessani ensituntemuksiani yöjunan lähtöä odotellessani Helsingin rautatieasemalla.
Elokuva on siis tullut ja nähty. Etukäteisodotukset vaihtelivat jännittyneestä pelokkaaseen. Trailerien perusteella pelätty Maxin sisäisten demonien vastainen taistelu ei sitten onneksi toteutunut aivan niin fyysisessä muodossa. Demoneja, kyllä. Sisäisiä, kyllä. Mutta kaikkien päässä. Ihan odotetun kamalaa ja happopäissään käsikirjoitettua jälkeä ei valkokankaalla onneksi nähty.
Elokuva ei kuitenkaan tavoittanut alkuperäisteosten – eli kahden pelin – henkeä kuin paikoittain. Näytöksestä poistuvan kansan kommentit vaihtelivatkin tasolla ”ihan ok”, ”kaamea” ja ”aika mielenkiintoisesti vision siirtäneet” –sektorilla.
Ehkä suurin pettymys oli siinä, että vaikka elokuvassa hyödynnettiin alkuperäisteosten henkeä, hahmoja ja jollain tasolla tarinaakin, niin käytännössä elokuvan käsikirjoittajat eivät uskoneet Sami Järven pelikäsikirjoituksen voimaan.
Tarinaan sekoitettiin elementtejä, joista osa toimi, osa ei sitten yhtään.
Lopputuloksena tapahtumat poukkoilevat sekavasti, huonosti toisiinsa nivottuina. Epäloogisuuksia, joita pelissä ei ollut. Tarinallisia elementtejä, jotka pistivät ainakin kriittisen katsojan silmiin. Asioita ei perusteltu tai taustoitettu kunnolla. Se tarinan ydin, josta ne kuuluisat demonit kumpuavat ja kaikki kauheus sikiää, osoittautui kuluneeksi kliseeksi, jota ei välttämättä olisi ollenkaan tarvittu hyvän tarinan luomiseen. Elokuvassa oli runsaasti aineksia perinteisemmänkin, selkeämmänkin ja ymmärrettävämmän kostotarinan luomiseen. Nyt sekaan kuitenkin kaadettiin turhaan lisää mausteita, joita reseptissä ei ollenkaan mainittu.
Niinpä keitoksen valmistuttua huomattiin, että elokuvassa on paljon sekavia kohtauksia ja tilkkutäkkimäisyyttä, jotka enemmänkin vain hämmentävät kokonaisuutta. Onneksi siinä on kuitenkin myös joitakin upeita Max Payne -pelin tyylisiä hidastettuja bullet time -taistelukohtauksia, jonkin verran kuumaa sananvaihtoa, todella upea yökerhokohtaus sekä uskomattoman kuuma naistähti. Harmi ettei kuumista pimatsuista kuuminta Olgaa nähdä tämän enempää. Milas Kunis jäi hottiusasteella kirkkaasti toiseksi. Murrrr!
Yksi asia elokuvassa kuitenkin ansaitsee 10 pistettä kymmenestä. Kuten ensimmäisessä Max Payne -pelissäkin, on tapahtumakaupunki kammottavan talvisen lumisateen kourissa. Ensin pyryttää, sitten lorottaa, sitten pyryttää. Elokuvan talvisen harmaat ja lohduttomat sävyt ovat upean visuaalisia ja herkullisia. Tässä suhteessa Remedyn pelimiehet voivat olla ylpeitä ja takoa toisiaan selkään. Heidän harmaa ja ahdistava visionsa oli sellainen, että se kelpasi täysillä myös leffaväelle. Yhtä vaikuttavia kaupunkimaisemia on nähty vain Dark Cityssä ja Sin Cityssä.
Tuntuu kuitenkin että Max Paynen sarjakuvaruuduilla pystyttiin kertomaan yhtenäisempi ja hienompi tarina kuin elokuvassa konsanaan. Lisäksi ne antoivat pelaajalle mahdollisuuden rakentaa pelin aikana omanlaisensa persoonallisuuden, hahmon joka oli erilainen meidän jokaisen päässä. Elokuvan Maxista ei jäänyt sellaista tarttumapintaa, vaan Max Wahlbergin Max oli vain ahdistunut pyssysankari, joka taivaltaa tuhoisalla tiellä eteenpäin, vailla inhimillisiä tunteita.
Todettakoon silti, että Max on ihan katsottava toimintaelokuva. Siinä on komeita kohtauksia, huimia visioita ja kovasti ilmeetöntä väkivaltaa. Puhtaana toimintana se menettelee mutta Max Paynen tarinan ja hahmon tunteville elokuva voi olla pettymys. Oma arvosanani kaikessa lyhykäisyydessään: 2,5 tähteä viidestä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti