Vanhoja muistellen: Ecco the Dolphin polski Dreamcastiltä Pleikkarille

Julkaistu alkujaan:  eDome 8.3.2002

Perinteisiä, ennen kaikkea tunnelmallisia seikkailupelejä ilmestyy konsoleille suhteellisen harvoin. Ehkäpä juuri tästä syystä useimmat niistä ovat erittäin mielenkiintoisia tapauksia. Tavallisesti pelipaketista nimittäin paljastuu kauniita maisemia, taukoamatta eteenpäin soljuva tarina sekä vaihteleva valikoima erilaisia pulmia, jotka tarjoavat purtavaa myös pienille, harmaille aivosoluille. Playstation 2:lla tämän pelityypin uusin tulokas on Segan tuottama Ecco ? Defender of the Future. Alunperin Dreamcastille julkaistu peli on kääntynyt Sonyn konsolille mallikkaasti. Osa sen pahimmista ongelmista on onnistuttu korjaamaan ja kauppojen hyllyille on löytänyt tiensä kohtuullisen tyylikäs ja antoisa pelipaketti.

Utopia-henkistä draamaa tulevaisuudessa

Eccon tarina sijoittuu etäiseen tulevaisuuteen, jossa ihmiset ja delfiinit ovat lopultakin oppineet elämään rinnakkain. Maapallon Kultainen Aikakausi on alkanut. Sen kaksi hallitsevaa rotua ovat perustaneet yhteisen valtakunnan ja lähteneet etsimään kohtaloaan avaruuden syvyyksistä. Tämä paratiisimainen utopia ei kuitenkaan ole kaikkien mieleen, vaan pahuuden teoilla elävä Vihollinen haluaa repiä sen kappaleiksi. Pimeiden voimien ymmärryksen mukaan se onnistuu parhaiten matkustamalla menneisyyteen ja estämällä ihmisten ja delfiinien välisen liiton syntyminen. Tämän paholaismaisen suunnitelman voi pysäyttää vain yksinäinen delfiini nimeltä Ecco. Niinpä pelaajan on tartuttava ohjaimeen ja opastettava pullonokkainen merinisäkäs läpi ajan ja laajojen kenttien keräämään delfiinien tuhotun tietoisuuden rippeet.

Tämän korkealentoisen tarinan sisään on pakattu monivaiheinen seikkailupeli. Sen aikana pelaajan on navigoitava tiensä läpi kymmenien vetisten kenttien, jotka heittävät hänen eteensä paljon kerättävää, erilaisia vihamielisiä meren eläviä sekä koko joukon visaisia pulmia ratkottavaksi. Idea toimii periaatteessa hyvin, mutta kompastuu kuitenkin pidemmän päällä itseään toistaviin kenttiin ja ajoittain liiankin hämäriin ongelmiin, joiden ohittaminen onnistuu lähinnä yrityksen ja erehdyksen kautta.

Matka pulmien ihmemaahan

Pohjimmiltaan Ecco on siis lähinnä kokoelma pulmia, joiden selvittämiseksi pelaajan on keräiltävä elinvoimaa kasvattavia Vitalit-kristalleja ja autettava ystävällisiä merieläimiä erilaisin tavoin. Yksinkertaisimmillaan tämä tarkoittaa esimerkiksi tiettyjen kalojen nappaamista, haiden kanssa kahinointia ja oikeiden kivien työntelemistä, mutta visaisimmillaan tilanteet vaativat oikean keinon löytämisen lisäksi myös hieman onnea. Esimerkiksi tietyn kalaparven houkutteleminen pimeään luolaan ei etenkään ensimmäisellä kerralla onnistu kovin helposti. Kenttien edetessä näiden pulmien epämääräinen ja jossain määrin myös epälooginen luonne alkaakin syömään peli-iloa uhkaavasti.

Näiden pulmien ratkomiseen pelaajalle on onneksi annettu varsin hyvin toimivat työkalut. Pelin peruskontrollit ovat mukavan yksinkertaiset, mutta niiden ympärille on onnistuttu rakentamaan monipuolinen valikoima erilaisia mahdollisuuksia. Uiskentelemisen lisäksi Ecco pystyy lähettämään kaikuluotaimen tavoin toimivia ääniaaltoja sekä ottamaan lyhyitä pikapyrähdyksiä, joiden avulla voi esimerkiksi pyydystää kaloja läheisistä parvista ja hyökkäillä vihollisten kimppuun. Tämän lisäksi kenttien aikana oppii erilaisia lisätaitoja ja ?ominaisuuksia, joiden ansiosta Ecco voi vaikkapa työntää paljon tavallista suurempia kiviä tai ryhtyä kalaparven johtajaksi houkutellakseen sen johonkin tiettyyn paikkaan.

Hyvin toimivista kontrolleista huolimatta pelattavuus ei kuitenkaan ole täysin kohdallaan. Pääsyy tähän on laaja vedenalainen maailma, joka on kaunis katsoa, mutta vaikeampi hallita. Vapaassa kolmiulotteisessa tilassa kääntyilevä delfiini saa nimittäin suuntavaiston melkoisen helposti sekaisin eikä tilannetta yhtään helpota se, että kunnon maamerkkien puuttuessa veden alla on muutenkin hieman hankala suunnistaa. Osa peliajasta kuluukin väistämättä päämäärättömään harhailuun, kun pelaaja yrittää hahmottaa tilannetta ja miettiä, mihin suuntaan seuraavaksi pitäisi lähteä. Pienenä varoituksen sanana mainittakoon myös se, että liike-pahoinvointiin taipuvaisten kannattaa harkita pariin otteeseen ennen pelin ääreen istumista. Eräs kaverini onnistui nimittäin pelaamista katsellessaan kehittämään itselleen noin kymmenessä minuutissa melkoisen päänsäryn.

Tyyliä jokaista evänliikettä myöten

Näistä muutamista ongelmista huolimatta on yllättävänkin helppo huomata, että pelin takana on Sega. Ecco on nimittäin toteutettu yhtiölle erittäin tyypillisellä tinkimättömyydellä: sen grafiikka on sanalla sanoen upeaa ja tarkkaan harkittu äänimaailma tukee tapahtumia erinomaisesti. Lopputuloksena onkin erittäin tiivis ja seesteinen tunnelma, joka vangitsee pelin ääreen erittäin tehokkaasti sen epätavallisen rauhallisesta temposta huolimatta. Ensimmäiset tunnit pelin parissa vierähtävätkin helposti maisemia katsellessa ja sulavaliikkeisen delfiinin temppuja seuraillessa. Sen jälkeen pelikokemus alkaa kuitenkin muuttua aiempaa turhauttavammaksi ja yksitoikkoisemmaksi, joten pelaamisen nautinto alkaa vähitellen hiipua. Eikä joidenkin kenttien erittäin korkea vaikeustaso auta tilannetta lainkaan.

Loppujen lopuksi Eccosta jää käteen peli, jossa on runsaasti hyviä ideoita ja erittäin tyylikkäästi toteutettu paketointi. Itseään toistavat kentät, liian epämääräiselle asteelle jääneet pulmat ja laajan vedenalaisen maailman aiheuttamat suunnistusongelmat nakertavat kuitenkin kokonaisuutta sen verran pahasti, että peliä ei voi suositella täysin varauksettomasti. Ecco ? Defender of the Future on oikea peli ennen kaikkea niille, jotka nauttivat eniten omalaatuisen tarinan seuraamisesta ja rauhallisesta pelailusta. Toimintaa ja selkeitä ongelmakokonaisuuksia kaipaavien kannattaa sen sijaan jättää tämä paketti kaupan hyllylle ja uhrata rahansa johonkin muuhun.

Ecco the Dolphin - Defender of the Future
Alusta: PlayStation 2
Kehittäjä: Appaloosa Interactive
Julkaisija: Sega
Arvostelija: Mikko Karvonen

Ps. Tiesitkö että meillä on tällainen makea Retro Rewind -niminen retropelilehti?
Sen voi tilata osoitteesta https://retrorewind.fi/tilaa/ !

Vanhoja muistellen: Hearts of Iron II -ennakko ja HOI2: Doomsday -arvostelu

Julkaistu alkujaan:  dna Pelit / Lumonetti 15.11.2004 ja 31.12.2006.

Jostainhan Paradoxinkin megastrategiat ovat saaneet alkunsa. Eivät aivan tästä, sillä jatko-osistahan on kyse mutta aikaisessa vaiheessa liikuvaan. Omakohtaisesti HOI2: Doomsday on kaikkien aikojen suosikkini HOI-sarjasta. Oh, ne ihanat hetket komentajan pallilla. Ja kuinka Saksan ja Puolan liittouma jyräsi yhteistuumin kesällä 1942 kohti syvää itää, Neuvostoliiton ydintä. -JOK 2018

Hearts of Iron 2 -ennakko

 

Ruotsalainen strategiatalo Paradox Entertainment pitää vahvasti kiinni omasta linjastaan strategiapelien maailmassa. Yhtiön ensi vuonna tuleva Hearts of Iron jatkaa tutulla asenteella, ja tuo toisen maailmansodan pelaajien käsiin laajana, koko maapallon kattavana kokonaisuutena.

Hearts of Iron 2 käyttää Paradoxin ystäville tutuksi tullutta peliydintä toisen maailmansodan kuvaamiseen - jälleen kerran. Tällä kertaa näyttää kuitenkin siltä, että lopputulos olisi soljuvampi ja pelattavampi kuin ensimmäisessä HOI-pelissä. Se näet kärsi määrätyistä kommervinkeistä käyttöliittymässään, minkä takia pelaaminen oli tarpeettoman monimutkaista. Jatko-osassa parannukset ovat silmiinpistävät - käyttöliittymä on selkeämpi ja yksinkertaisempi. Joukkojen hallinta on helppoa ja eri kohteista suoritettavat hyökkäykset on helppo koordinoida alkamaan yhtaikaa. Vaikka pelissä on pinnan alla runsaasti syvyyttä ja miettimistä, niin nämä puolet on toteutettu pelaajaystävällisesti. Vain diplomatiajärjestelmä tuntuisi vaativan vähän enemmän aikaa ja vaivaa.

HOI2 on massiivinen, koko maapallon kattava suurstrategia, joka jatkaa Paradoxin eeppisten jättistrategioiden linjaa. Firman pelit ovat kuitenkin olleet aina myös miellyttävän nopeasti opittavia, ja myös historiallisesti opettavaisia. Niin myös tämä. Useinhan Paradoxin pelit kuvaavat ihmiskunnan kohtaloita pitkien ajanjaksojen pituuksilta, satojen vuosien ajalta. Tällä kertaa peli paneutuu aiheeseen paljon lyhyemmin, noin vuosikymmenen mittaisesti. Tapahtumia kuitenkin kuvataan tarkemmin kuin satojen vuosien mittaisissa eepoksissa, ja aikakin juoksee tunneittain, ei päivien ja viikkojen tarkkuudella.

Pelissä on kaikkiaan neljä eri kampanjaa sekä tukku lyhyempiä skenaarioita, jotka sijoittuvat joko rajatummalle sektorille maapallolla tai sitten avaavat koko planeetan leikkikentäksi. Skenaarioista löytyy muun muassa Espanjan sisällissota, Suomen talvisota, Saksan hyökkäys Puolaan ja monta muuta toisen maailmansodan tapahtumaa Euroopasta ja Tyyneltämereltä. Kolme vaihtoehtohistoriatehtävää ovat Fall Grün, eli Tsekkoslovakian aseellinen vastarinta Saksan miehitystä vastaan, Argentiinan sota Brasiliaa vastaan sekä Yhdysvaltain ja Neuvostoliiton suorittama invaasio Japaniin.

Täysimittaiset kampanjat ovat kuitenkin hurjimmat. Ne kattavat koko maapallon ja etenevät alkuhetkestään koko sodan loppuun, tai sitten pelaajan voittoon taikka tappioon. Kampanjoiden alkuhetkiä ovat Saksan hyökkäys Puolaan ja Neuvostoliittoon, sodan loppuhetket 1944 kesästä eteenpäin ja kaikkein mielenkiintoisimpana ja kutkuttavimpana vuonna 1936 käynnistyvä suurkampanja. Viimeksimainittu on jännittävä siksi, että maailmanpoliittinen tilanne on vielä varsin neutraali - Saksa ei ole aloittanut "rauhanomaista" laajentumistaan ja tilanne alkaa ikään kuin alusta, ilman painolasteja. Etenkin Saksaa pelaava voi aloittaa puhtaalta pöydältä, kehittää aseteknologiaansa ja armeijaansa rauhassa - ja miettiä jatkosuunnitelmat varoen. Oman valtakuntansa voi valita joko mistä tahansa maailman suur- tai pienvaltiosta, mutta käytännössä aivan pienimmillä on melko turhaa pelata. Niillä ei vain riitä resursseja päävaltioiden kanssa kisaamiseen, vaikkakin oman lähiseudun pienvallaksi onnistuisikin nousemaan. Isot menevät tekniikkarintamalla aivan omia menojaan.

Entä pelillisesti? Hyvin pelaa. Historian havina sekoittuu lupsakkaasti joustavaan peliin. Tapahtumat etenevät reaaliajassa mutta nopeutta voi säätää äärimmäisen hitaasti kohtuullisen nopeaksi. Suurempaa valtiota pelatessa tämä onkin erittäin tarpeellista, sillä seurattavaa riittää. Automatiikkaakin onneksi löytyy, eikä pelaajan tarvitse omin käsin vääntää joka ikistä valtion ja sotilasyksikköjen nippeliä.

Miellyttävimpiin uusiin ominaisuuksiin kuuluu uudistettu teknologian kehitysruutu. Pelaaja voi laittaa tutkimusryhmiä erilaisten teknologioiden ääreen kehittämään uusia aseita, asejärjestelmiä, taktiikoita ja muita käteviä oman valtakunnan kyvykkyyttä parantavia asioita. Tutkimusryhmät ovat nyt nimettyjä, historiallisia yrityksiä ja tutkijoita, joilla on erilaisia taitoja eri aloilla. Näiden fiksu asettelu eri tutkimusprojekteihin on mielenkiintoinen lisä pelin kokonaisuuteen. Jokainen tutkimusryhmä tosin vaatii myös palkkaa, joten pelaajan on tasapainoteltava talouden ja kaikkien muidenkin kulunkien - kuten armeijan laajentamisen - välillä. Tämä on toteutettu pelissä erittäin hyvin - pelaajan on aina tasapainoteltava tulojen ja menojen suhteen, sillä lopultakin kaikki toimenpiteet maksavat. Nyt myös politiikka pohjautuu ennen kaikkea rahaan, joten pienvallat jäävät vääjäämättä sivustakatsojiksi suurvaltojen toiminnan rinnalla. Näillä on kuitenkin aina enemmän varallisuutta monipuoliseen touhuamiseen.

Hearts of Iron 2 tuntuu ennakkoversion pohjalta vastaavan edeltäjäänsä paremmin pelaajien odotuksiin siitä, mikä jo sen piti alkujaan olla. Peli painottuu mukavasti sotilaalliseen toimintaan ja yksiköiden komentamiseen, mutta tarjoaa myös vahvan annoksen kulissien takaista toimintaa. Avoimet skenaariot tarjoavat mahdollisuuden oman maailmanhistorian luomiseen - mikä sen hienompaa?

Jukka O. Kauppinen

Julkaisija: Pan Vision
Kehittäjä: Paradox Entertainment
Saatavilla: PC
Pelin kotisivut: Hearts of Iron 2 http://www.paradoxplaza.com/heartsofiron2.asp

Hearts of Iron II - Doomsday

Paradox Entertainment on nykypäivän vahvimmista strategiapelitaloista. Firman historialliset pelit tarjoavat maukasta vaihtoehtohistoriaa vuosisatojen ajalta, mutta Hearts of Iron II: Doomsdaytä voidaan pitää hyvällä syyllä sen pelituotannon helmenä.

Ensimmäinen Hearts of Iron oli lupaisi suurimittakaavaista toista maailmansotaa tai vaihtoehtohistoriaa, mutta peli oli yksinkertaisesti liian vaikea pelata. Käyttöliittymä ei oikein pelittänyt. Jatko-osa korjasi puutteet ja enemmänkin.

Hearts of Iron II: Doomsday on erikoinen luomus, sillä se on oikeastaan glorifoitu lisälevy. Doomsday on uusi kampanja, jossa toinen maailmansota ei lopu vuoteen 1945, vaan se jatkuu sujuvasti kolmanneksi toukokuussa 1945.

Sen ohella pelissä on paljon muutakin. Pelimoottoria on viritetty käyttäjäystävällisemmäksi ja tekoälyä on parannettu urakalla. Niinpä tämä itsenäisenä, täysin toimivana tuotteena myytävä laajennus tarjoaakin vaihtoehtohistorian ystäville kattavan paketin pelattavaa. Doomsday-kampanjan ja   päivitetyn pelimoottorin ohella peli sisältää myös kaikki alkuperäisen pelin skenaariot ja kampanjat, joten vanhakin sisältö saa uutta makua.

Enemmän ja jännempää

Doomsdayn vaihtoehtohistoriallisuus ja aiemmastakin laajennetut teknologiapuut tuovat sodankäyntiin mielenkiintoista lisävirettä. Ydinaseet. Kunnon ohjukset. Ydinsukellusveneet. Todella raskaan sarjan panssarivaunut ja sodanjälkeisen ajan kalusto.

Hiekkalaatikossa riittää peuhattavaa. Doomsday-skenaarion alku on raju. Pidetäänkö Neukkulaa hyvänä vai yritetäänkö edes? Miten rintama pitää raunioituneen Keski-Euroopan keskellä? Punainen jyrä höökii eteenpäin mutta pystyykö se etenemään Atlantille saakka?

Uuden pelattavan ohella pelissä on myös reilut annokset lisädetaljia. Esimerkiksi yksittäisten sotilaskomentajien uraa seurataan nyt tarkemmin. Pelaaja näkee yhdellä silmäyksellä onko johtaja menestynyt aikaisemmin. Yksiköistä, alueista ja ylipäätään omasta valtakunnasta kerrotaan enemmän. Tiedot löytyvät uusista tilastoista ja statistiikkaruuduista, joiden kautta voi selvittää esimerkiksi eri resurssien kulutusta, oman armeijan koostumista ja muita mielenkiintoisia tietoja.

Muutenkin taisteluista ylipäätään pidetään tarkempia tilastoja. Tarjolla on siis runsaasti uutta erilaista tietoa, jolla pelaajat voivat seurata asioiden kulkua. Toisaalta tiedot on kuitenkin piilotettu sen verran hienovaraisesti, ettei peruspelaajan tarvitse edes välittää niistä. Lisätiedot täytyy hakea, sen sijaan että pelaajalle tuputettaisiin päällisinpäin turhaa tietoa.

Aiemmille Hearts of Iron II -pelin ystäville tärkein uusin ominaisuus on uusittu tekoäly. Se on nyt astetta parempi kaikilla mittasuhteilla. Esimerkiksi useammilla rintamilla sotiminen sujuu nyt paremmin, niin myös maihinnousut ja juonittelu. Tekoäly osaa miettiä taktiikoitaan paremmin, vaikkakin se onkin edelleen mahdollista pussittaa ihmispelaajan kieron, sumean logiikan avulla.

Muutakin mukavaa löytyy. Pelattavuutta ja käyttöliittymää on optimoitu. Tiedustelujärjestelmä mahdollistaa vakoojien ja sabotöörien lähettämisen. Salamurhatkin ovat mahdollisia. Kaupankäynnin voi automatisoida täysin, vaikkakin jonkinlaisen yleiskontrollin jättäminen on aivan hyödyllistä.

Doomsdayn vaihtoehtohistoria toimii. Peli vetää mukaansa ja saa ympäröivän maailman unohtumaan. Uusien valtakuntien, uusien liittoumien ja uuden maailmanjärjestyksen luominen on mahdollista laajemmin ja monipuolisemmin kuin koskaan aikaisemmin. Ja mukana tulee skenaarioeditorikin. Koskahan joku tekee modin Pirkin uuden maailmanjärjestyksen levittämisestä?

Jukka O. Kauppinen

Julkaisija:     Paradox Interactive
Kehittäjä:     Paradox Interactive
Saatavilla:    PC
Testattu:     PC
Minimi:     Windows 98/ME/2000/XP, P3 800 MHz, 128 Mt muistia
Pelin kotisivut:    Doomsday http://www.heartsofiron2.com/

Musiikki: 3/5   
Grafiikka: 3/5   
Pelattavuus: 4/5
Arvosana: 4/5

Ps. Tiesitkö että meillä on tällainen makea Retro Rewind -niminen retropelilehti?
Sen voi tilata osoitteesta https://retrorewind.fi/tilaa/ !

Vanhoja muistellen: Pacific Fighters ja IL-2-sarjan makea sivuaskel

 

Julkaistu alkujaan:  dna Pelit / Lumonetti 23.11.2004.

IL-2 Sturmovik -simulaattorin tekniikkaan pohjautuva simu oli mainio sivuaskel simusarjaan, joskin myös hieman erikoinen. Jos muistini oikein petaa, niin koko projekti syntyi tekijäfirman ulkopuolisen pelaajayhteisöaktiivin toimesta, eikä kovinkaan kivuttomasti. Mutta kelpo simu, kiinnostava aihe ja kokonaisuuden pystyi ymppäämään muuhun IL-2:een kiinni. Skenut ja koneet löytyvät nykyään IL-2:n 1946-kokoelmalta. -JOK 2018

Maddox Gamesin uutukainen on yhtiön neljäs lentosimulaattori. Pacific Fighters on merkittävä käännekohta, sillä tämä on yhtiön ensimmäinen erityisesti Amerikan simulaattoripiloteille suunnattu tuote, joka kuvaa Tyynenmeren sotanäyttämöllä käytyä ilmasotaa 1941-1945-ajanjaksolla.

Tyynenmeren näyttämöllä ei olekaan päästy lentämään sitten vaisumman vastaanoton saaneen MS Combat Flight Simulator 2:n jälkeen. Siihen verrattuna venäläispuljun kädenjälki on kuin eri planeetalta. Mutta ensin kritiikki: Pacific Fightersin perintö paistaa selvästi läpi. Peli pohjautuu Forgotten Battles/Ace Expansion Packin peliytimeen, joka pohjautuu IL-2:een, joka suunniteltiin alun perin pieneksi, vain IL-2-rynnäkkökonetta kuvaavaksi lentosimulaattoriksi. Sitten mopo karkasi käsistä. Tästä johtuen pelin teknologiassa on omat rajoituksensa ja erheensä, joita ei ohjelmarungon kankeudesta johtuen voida korjata. Korjausta on luvassa ensi vuonna Maddoxin Battle of Britainissa, jota varten yhtiö rakentaa täysin uutta simulaattorirunkoa.

Lentäminen maapallon toisella puolella eroaa melkoisesti siitä, mihin Maddox on meidät viime vuosina totuttanut. Etäisyydet ovat pitkiä, toiminta kovin erilaista ja kalusto tyystin kummallista. Osa liittoutuneiden koneista on tuttuja Euroopan tai Afrikan näyttämöltä, mutta japanilaiskoneet aukeavat vain Tyynenmeren tapahtumiin kirjallisuuden tai muiden lähteiden kautta tutustuneille.

Silmiinpistävin ja varmastikin myyntivalttina käytetty piirre ovat tukialusoperaatiot, joita riittää molemmille osapuolille. Japanilaisten, amerikkalaisten ja jopa brittien koneet urakoivat keikkuvilta ja kovaa kyytiä eteneviltä lyhyiltä tukialuskansilta, joilta kyllä pääsee ilmaan - mutta paluu onkin eri juttu.

Pacificin haaste huokuukin uutta ja mielenkiintoista ilmailuviihdettä. Se tarttuu aiheeseen vankalla kädellä ja monipuolisesti. Vaikka simulaattorin visuaalinen ilme on häikäisevä, niin tekijät eivät ole tyytyneet pelkkään kuorrutuksen viilaamiseen - myös lentomallinnukset ja simulaatiotekniikka ovat kehittyneet hiukkasen, joskaan loikka ei ole enää suurensuuri Forgotten Battles/AEP-yhdistelmään verrattuna. Uutukaisesta kuitenkin huomaa uusia hiottuja ja tunnelmaa luovia yksityiskohtia.

Esimerkiksi ääniefektejä on hiottu merkittävästi. Surround-äänien kera lentäminen elävöityy, kun moottorien, ilmatorjunnan ja osumien äänet kilahtelevat jopa säikäyttävän luonnollisesti. Koneiden käyttäytyminen ääriolosuhteissa on parantunut hiukkasen, muun muassa sakkausten ja lattakierteiden suhteen. Rynnäköt vihollisen lentokentille aiheuttavat niissäkin ilmahälytyksen - ja koneet yrittävät nousta torjuntaan. Rynnäkkö voikin muuttua nopeasti suurimittaiseksi ilmataisteluksi, ja pelaajan kannalta tunnelma vain kohenee kun tämä huomaa, että siipeensä saaneet viholliskoneet yrittävät jopa laskeutua kotikentälleen, viimeiseen saakka taistelemisen tai päättömän pakenemisen sijaan.

Tekoäly on parantunut. Siipimiehet toimivat ja tottelevat, ja viholliskoneiden käyttäytyminen voi tuottaa positiivisia yllätyksiä. Testisessioissa tuli eteen sekin tilanne, että kirjoittaja veti Ki-84:llä vasenta nousukaartoa reilulla ylinopeudella ja takana seuraava tekoälyn ohjaama Spitfire-hävittäjä veti koneensa ahneuksissaan yli rajojen, tärisi ja sakkasi. Tekoäly joka osaa kämmätä? Tosin on tietokonepiloteissa pulmansakin, kuten häiritsevä taipumus ajaa tonttiin tai kukkulaan matkalennossa. Tämä tuntuu jopa pahentuneen sitten FB/AEP-yhdistelmän.

Tukialustoiminnan ohella PF:ään tuo Tyynenmeren henkeä myös kamikazejen hyökkäykset, monipuoliset tehtävät kuten kadonneiden pilottien etsiminen mereltä sekä radioiden puute joissakin japanilaiskoneissa, jolloin pelaaja ei voi antaa käskyjä siipimiehilleen.
Pearl Harborista kotisaarten päälle

Lennettävää Pacific Fightersissa riittää yllin kyllin, niin koneiden kuin paikkojenkin suhteen. Pelaaja voi urakoida Japanin maa- tai merivoimien lennostoissa, tai Australian, Britannian ja Yhdysvaltain ilmavoimissa sekä jenkkien merijalkaväen ja laivaston ilmavoimissa. Kullakin on oma kampanjansa, jotka eroavat taistelupaikkojen, ajankohtien ja okaluston suhteen. Oman uran voi siten luoda erittäin monipuolisesti, semminkin kun lentohommat voi aloittaa koska tahansa 1941-1945 välillä. Kaiken kaikkiaan lennettäviä konetyyppejä pelin julkaisuversiossa on 40+ ja tekoälyllä on ohjattavana yli 50 muuta konetta.

Simulaattorin voikin tavallaan muokata mieleisekseen. Jos tukialusoperaatiot eivät kiinnosta, niin ei muuta kuin maarintamalle. Tyypillisen hävittäjäsankaroinnin ohella lentäminen sujuu myös pommikoneilla, joita on ohjastettavaksi niin kaksimoottorisia vaaka- ja rynnäkkökoneita kuin tukialusten yksimoottorisia syöksy- ja torpedopommittajia. Näillä operointi on aivan oma lukunsa - vaikeaa mutta mielenkiintoista.

Peliin on mallinnettu tärkeimmät Tyynenmeren sotanäyttämön taistelut omine karttoineen, mukaan lukien Pearl Harbor, Midway, Okinawa ja Guadalcanal. 1944-1945 sotaa käydään myös kotisaarten taivaalla, jossa ottavat yhteen toisen maailmansodan superpommittaja B-29 ja Japanin viimeisimmät luomukset.

Kaikesta koreudestaan huolimatta Pacific Fighters ei vaadi välttämättä huippuluokan kotimikroa. Vaatimattomampana ulkoasuun tyytymällä simulaattori pyörii myös hieman vanhemmassa koneessa, mutta halutessaan sillä saa huippuluokankin pc:n nöyräksi. Lisäksi simulaattori on siten käyttäjäystävälliseksi, että sen realismi- ja vaikeustasoa voi säätää niin vasta-alkajalle kuin virtuaalitaivaiden veteraanille sopivaksi. Tekoäly hoitaa tarvittaessa tukialuslaskutkin.
Verkkolentoa, asennusvaihtoja ja päivityksenpoikasta

Pacific Fighters lupaa muun ohella myös erittäin laajat online-lentomahdollisuudet. Peli tukee kaikkiaan 128 pelaajan online-lentoa. Tämä muuttaa nettilentäjien toimintamahdollisuuksia huimasti, sillä yleisimmin IL-2/Forgotten Battlesin online-lentäminen tapahtuu 32 pilotin voimin. Dynaamisten online-kampanjoiden kera verkkolentämisen kasvot voivat muuttua radikaalisti.

PF:n voi asentaa joko itsenäisenä simulaattorina tai Forgotten Battlesin rinnalle. Jälkimmäisessä tapauksessa sama simulaattori tarjoaa yhtenä kokonaisuutena sekä Euroopan että Tyynenmeren kampanjat, lentokoneet ja kartat. Pelkkä PF ei ole online-ympäristössä yhteensopiva PF+FB/AEP-yhdistelmän kanssa, minkä takia alkuvaiheessa PF on järkevää asentaa sekä itsenäiseksi että FB/AEP:n lisukkeeksi. Kannattaa huomioida, että käytännössä kaikki paremmat kiinteät PF-palvelimet ovat jo siirtyneet PF+FB/AEP-yhdistelmään, eli verkkolentäminen vanhalla yhdistelmällä voi olla vaikeaa.

Valmistajan lupauksen mukaan peliin tulee myöhemmin ilmaisia päivityksiä, joilla osa tietokoneen ohjaamista tyypistä tulee lennettäväksi. Peliin jo ilmestynyt 3.01-päivitys toi mukanaan runsaasti korjauksia muun muassa vaurio- ja lentomallinnuksiin, 3d-ohjaamoihin, kampanjoihin ja niin edelleen. Pikapuoliin pitäisi olla tulossa 3.02, dedikoitunut palvelinohjelmisto 128-pelaajan palvelimille sekä tukun uusia koneita tarjoava ilmainen laajennus.

Jukka O. Kauppinen

Julkaisija:     Ubisoft
Kehittäjä:     1C: Maddox Games
Saatavilla:    PC
Testattu:     Pentium IV 2,6 GHz, 1 Gt muistia, PNY GeForce 4 Ti4800 128 Mt
Minimi:     Pentium III 1 GHz, 512 Mt muistia, 64 Mt 3d-näytönohjain
Pelin kotisivut:    Pacific Fighters http://www.pacific-fighters.com/en/home.php

Musiikki: 4/5   
Grafiikka: 4/5   
Pelattavuus: 4/5   
Arvosana: 4/5

Ps. Tiesitkö että meillä on tällainen makea Retro Rewind -niminen retropelilehti?
Sen voi tilata osoitteesta https://retrorewind.fi/tilaa/ !

Vanhoja muistellen: Deus Ex: Invisible War ja moraalisten valintojen seikkailu

Julkaistu alkujaan:  dna Pelit / Lumonetti 16.3.2004.

Pelisuunnittelija Warren Spector on yksi peliteollisuuden harvoista todellisista visionääreistä. Miehen uusin luomus venyttää pelaamisen rajoja, sillä pelaajan on tehtävä moraalisia valintoja moniulottuvaisen tarinan keskellä.

Warren Spectorin käsistä on lähtenyt klassikoita Ultima Underworldistä System Shockiin. Hän on myös toiminut apulaistuottajana Ultima VII ja Wing Commander -peleissä. Ennen videopelejä hän työskenteli kuulussa lauta- ja roolipelitaloissa Steve Jackson Games ja TSR:llä. Niinpä ei ihme, että Spectorin pelit ovat aina tähdänneet johonkin korkeampaan päämäärään, avoimiin maailmoihin, joissa pelaaja voi tehdä valintoja ja kulkea mielensä mukaan. Hänen uutukaisensa Deux Ex: Invisible War, jatko-osa neljän vuoden takaiseen Deux Exiin, pohjautuu samaan idelogiaan.

 Päällisin puolin Deus Ex on 3d-toimintaseikkailu, joka sijoittuu 70 vuoden päähän tulevaisuuteen. Peli alkaa järisyttävästi - terroristien hyökkäys tuhoaa Chicagon kaupungin asujaimineen, ja koulutuksessa oleva erikoisagentti Alex D pelastuu täpärästi. Alun totutteluvaiheen ja muutaman pikkutaistelun jälkeen Alexille kuitenkin selviää, että kaikki ei ole sitä miltä näyttää. Pelin nimen mukaisesti kulisseissa käydään useiden eri faktioiden välistä näkymätöntä sotaa - ja pelaaja joutuu tekemään moraalisia ratkaisuja, ajattelemaan tekojaan ja niiden perusteluja.

Pelin taustalla pyörii koko ajan useita päällekkäisiä juonikerroksia, joista pelaaja voi valita mitä seuraa - vai yrittääkö miellyttää kaikkia parhaan kykynsä mukaan. Eri osapuolten tarjoamien tehtävien tavoitteet ovat useimmiten ristiriidassa keskenään, mutta ovatko asiat yhtä mustavalkoiset kuin pelaajalle halutaan uskotella? Niinpä tämän täytyy päättää pelin kuluessa yhä uudelleen jotta ketä uskoo, kelle on uskollinen vai yrittääkö ennemmin hyötyä kaikista.

Moraaliset dilemmat ja tehtävien valinnanvapaus ovat Deus Exin suola. Pelaajaa ei sidota tiettyyn kaavaan ja yhteen ainoaan tapaan ratkoa ongelmia, vaan tämä voi miettiä itselleen ja hahmolleen sopivimman toimintatavan. Kiperät tilanteet saattavat selvitä niin Doom-henkisellä rynnistyksellä aseet tanassa, kuin huomaamattomalla hiippailulla, kiertoteiden hyödyntämisellä ja hahmon erikoiskykyjen käytöllä. Kenttien vapauden ja uteliaisuutensa johdosta pelaaja saattaa myös kohdata hahmoja jo ennen kuin saa kuulla näihin mahdolliseti liittyvistä tehtävistä. Valinnoillaan pelaaja saattaa myös muuttaa tuntuvasti pelin kulkua sulkemalla tiettyjä juonipolkuja, joten peli saattaa olla tapahtumiltaan hyvinkin erilainen eri pelikerroilla, toisin kuin esimerkiksi käsittämättömän tiukasti skriptattu Call of Duty.

Erikoiskyvyt eli biologiset modifikaatiot ovat toinen Deus Exin tavaramerkki. Pelaajan hahmo on kuin mikäkin huippu-urheilija: tätä voi muokata biomodeilla haluamaansa suuntaan, joko yli-inhimilliset voimat tai koneen ominaisuuksia omaavan supermiehen.

Deux Exin pelaaminen on puhuttelevaa - ja jännittävää. Pelin Eurooppa-versiosta on korjattu paljon aiemman jenkkipainoksen vikoja ja se toimiikin sulavasti, niin ruudunpäivityksen kuin käyttöliittymänsä suhteen. Pelimaailman dynaamisuus mahdollistaa esineillä leikkimisen ja lähes kaikkia kapineita voi vähintäänkin koskettaa tai liikutella. Vain ympäristöihin olisi suonut laajennusta, sillä kukin toisiinsa linkatuista kentistä on aika pieni eikä niissä tapahdu paljoakaan muutoksia pelaajan jäljiltä. Kerran teilatut roitot rötköttävät paikallaan myös viidennen ohikulkukerran jälkeen. Jätehuolto kaipaisi kohennusta… Toisaalta kentät ja tarina ylipäätään onnistuvat kutkuttamaan vanhan scifi-fanin mielikuvitusta, mikä on harvinaista herkkua.

Invisible Warin tarina voi päättyä useilla eri tavoilla riippuen pelaajan päätöksistä, joten pelaajan moraaliset valinnat ovat aidosti tärkeitä. Vaikka juoni tai päähenkilö eivät ylläkään ensimmäisen Deus Exin tasolle, niin pelin kunnianhimoisuus on käsinkosketeltavaa. Niinkin, että muut 3d-toimintapelit tuntuvat tämän rinnalla lähinnä puoliälylliseltä refleksitoiminnalta, vain rippusen liioitellakseni. Vaikka peli onkin lyhyenpuoleinen, niin siinä riittää uudelleenpelattavaa muutamaan pelikertaan ja etenkin upeaa tarinankerrontaa, joita molempia on nykypeleissä aivan liian vähän.

Jukka O. Kauppinen

Musiikki: 4/5
Grafiikka: 4/5   
Pelattavuus: 4/5   
Arvosana: 4/5

Julkaisija:	Eidos
Kehittäjä:	ION Storm
Saatavilla:	Pc, XBox
Testattu:	Pc, XBox
Minimi:	pc P4 1,5 GHz, 256 Mt, 2 Gt levytilaa, DVD-asema
Pelin kotisivut:	www.deusex.com

Vanhoja muistellen: Enigma: Rising Tide Gold

Julkaistu alkujaan: dna Pelit / Lumonetti 26.5.2003.

Enigma: Rising Tiden paketti ei paljoa selittele. Laivoja ja sukellusveneitä? Onko kyseessä siis venesimulaatio? Strategiapeli? Räiskintä? Enigmakin tuo mieleen lähinnä toisen maailmansodan aikoihin käytetyn salauslaitteen. Mistä siis on kysymys? Koska suoraan paketista ei vastauksia näe, oli pakko pistää peli sisään ja ottaa itse selville.

Vuosi on 1937 ja toinen maailmansota aluillaan. Toista maailmansotaa? Taas? Ei aivan. Kyseessä on hieman erilainen kahakka kuin mitä meidän historiankirjoihin on raapustettu. Saksan keisarikunta on voittanut ensimmäisen maailmansodan ja valloittanut suurimman osan Eurooppaa. Englantilaiset ovat paenneet Japaniin ja perustaneet japanilaisten kanssa vapaiden kansakuntien liittouman. Amerikkalaisetkin ovat mukana sekoittamassa soppaa. Tämän historian Yhdysvallat ei olekaan 1930-luvulla sulkeutunut kansakunta, vaan innokas valtio laajentamassa vaikutusaluettaan. Kaikilla kolmella osapuolella on omat tavoitteet ja syttyy sota - kuinkas muuten? Pelaaja on vain pelinappula tässä suurvaltojen pelissä. Hänelle annetaan alus komennettavaksi ja sysätään keskelle sotaa.

Enigma on vaihtoehtoiseen toiseen maailmansotaan sijoittuva meritaistelupeli, ja varsin laaja sellainen. Veneitä ja tehtäviä löytyy kiitettävä määrä. Purkkia löytyy kunnon taisteluveneistä pikkupurkkeihin ja suuren luokan sukellusveneisiin. Jokaisella osapuolella on kaksi pitkää kampanjaa, jossa ensimmäisessä taistellaan veden päällä ja toisessa veden alla. Kaikkiaan kampanjoita on siis kuusi. Näiden lisäksi pelattavana on harjoitustehtäviä ja yksittäisiä taisteluita.

Sukellusveneellä taisteleminen on helppoa. Ohutta ohjekirjasta ei tarvita edes ohjauksen opetteluun, suunta määrätään klikkaamalla haluttua suuntaa kompassista. Taistelun voi jättää halutessaan tekoälyn hoivaan, mutta tykkeihin voi loikata klikkaamalla hiirennappia aluksen kaaviossa haluamansa tykin kohdalla. Sukeltaminen hoituu yksinkertaisesti syvyyden valinnalla.

Yksinkertaisista ratkaisuistaan huolimatta taktikoiminen on pakollista. Vene tarvitsee polttoainetta, miehistö ilmaa. Taistelut kannattaa ja pitää hoitaa annetuissa rajoissa. Muutoin voi käydä kuten allekirjoittaneen. Olin juuri voittamassa taistelua, kun miehet tukehtuivat ilman puutteeseen. No, tyhmyydestä sakotetaan.

Pelisuunnitteluun on tosin eksynyt pieniä outouksiakin. Veneillä on esimerkiksi yksi energiapalkki, jonka tyhjentyessä koko vene hajoaa. Olisi kuvitellut, pelin ollessa hieman kallellaan realismiin päin, laivoissa olevan erillisiä osumakohtia tai edes jonkinlainen vauriomallinnus. Mutta ei.

Vaatimatonta ja mahtipontista

Kauniiksi Enigmaa ei voi kutsua millään ilveellä. Se näyttää ja tuntuu vanhahtavalta jo valikoista lähtien, ja antiikkisuus korostuu itse pelin puolella Tämän ei uskoisi olevan 2000-luvulta. Vesi on heijastamatonta ja läpinäkymättömän sinistä massaa. Veneet ja lentokoneet ovat kulmikkaita rotiskoja. Torpedoista ja syvyyspommeista ei kannata edes puhua. Räjähdyksissä ja erilaisissa savuefekteissä on sentään jonkinlaista munaa, mutta se ei peitä muuten todella vanhahtavaa ulkonäköä.

Laitevaatimukset ovat onneksi grafiikoiden mukaiset, sillä Enigma ei vaadi raudalta paljoakaan. Vähänkään modernimpaa rautaa omaava pelaaja ei varmastikaan koe minkäänlaista nykimistä saati pätkimistä.

Musiikit sen sijaan ansaitsevat erikoismaininnan. Niistä tulee mieleen Star Wars, hyvässä mielessä. Mikä parasta, ne vaihtuvat sopivasti tilanteiden mukaan. Eritoten taisteluiden aikana pärähtävä mahtipontinen marssi sopii meininkiin kuin nyrkki naamaan.

Ääniosasto pelittää muutenkin hyvin, tosin efektipuolella tarjonta on yllätyksetöntä. Toimivaa, muttei mieleenpainuvaa. Hieman ihmisääntä oltaisiin myös kaivattu, nyt sitä löytyy todella niukalti.

Ihmisäänen puutetta yritetään kompensoida mahdollisuudella käskyttää omia joukkoja mikrofonin avulla. Pelaaja voi antaa aluksilleen äänikomentoja. Käskytyskielenä on tietenkin englanti, joten suomalaisella aksentilla mongerrettu englanti ei kovinkaan usein mene pelissä läpi.

Kaksi desiä simulaatiota, yksi arcadea

Tärkein on kohdallaan. Pelaaminen on yksinkertaisesti pirun hauskaa. Pelintekijät ovat onnistuneet löytämään hyvän välimaaston simulaation, räiskinnän ja strategian välillä. Pelatakseen sukellusveneistä ei tarvitse tietää ennalta yhtään mitään. Toiseen maailmansotaan perehtyneet löytävät kuitenkin monia keinoja tietojensa hyödyntämiseen.

Tesseraction Gamesin Enigma: Rising Tide on outo yhdistelmä venesimulaatiota, räiskintää ja strategiaa. Se näyttää ja tuntuu toista maailmansotaa käsittelevältä peliltä: suurinta osaa aseista, laivoista, sukellusveneistä ja varusteista on tuttuja, ja niitä käytettiinsodassa oikeastikin.Vaihtoehtoinen historia on mielenkiintoinen, minkä ansiosta taistelun jälkeisiä juoniosioita katselee innolla. Mutta kovimmille realismifriikeille ja historiaa inhoaville se ei ehkä sovi.

Eric Hartin

Julkaisija: Halcyon Media
Kehittäjä: Tesseraction Games
Suositusikäraja: 11
Saatavilla: PC
Testattu: Athlon XP 2000+, Radeon 9700, 768 Mt muistia
Minimi: 750 Mhz prosessori, 32 Mt näytönohjain, 256 Mt muistia
Pelin kotisivut: http://www.warfleet.net/