Kolumni julkaistiin alkujaan 18.5.2010 muutaman merkittävän
tietokoneroolipelien julkaisun jälkeisten roolipelikeskustelujen
jälkimainingeissa. Sillä mikä tekee roolipelin, jos ei eläytyminen rooliin?
Kolumnin kirjoittanut Juho Anttila.
Lajityyppiväittelyt juontavat juurensa varhaiseen
kivikauteen. Mugrug, tavallista luovempi luolamies, löi yhteen kahta keppiä ja
tuli keksineeksi samalla musiikin. Veljensä Grugrug teki saman kivillä, johon
ensimmäinen musiikkifani, Glulglug, totesi tietävästi, ettei suoritusta voi
luokitella musiikiksi. Siinähän ei käytetty äänen tuottamiseksi puuta, joka on
aina kuulunut oleellisena osana musisointiin.
Asia ei ole sen jälkeen juuri edennyt. Oli taiteenlaji
sitten mikä hyvänsä, kysymys siitä, mitä etikettiin on lupa kirjoittaa nousee
välillä itse sisältöäkin tärkeämmäksi kinastelun aiheeksi. Hauskaa,
opettavaista ja hyödyllistä, eikö vain?
Vaikka kritisoinkin aihetta, en malta olla osallistumatta
väännöistä kiintoisimpaan. Mikä tekee roolipelistä roolipelin?
Esimerkkitapauksiksi nostan aiemminkin käsittelemäni Biowaren tuoreet tekeleet
Dragon Age: Origins ja Mass Effect 2. Pelit ovat oleelliselta sisällöltään kuin
toistensa kopioita, mutta monen mielestä vain toinen ansaitsee himoitun nimen
roolipeli. Miksi ihmeessä?
Sana roolipeli viittaa suoraan roolin pelaamiseen.
Interaktiiviseen näytelmään, jossa pelaajat luovat tarinan itse pelinjohtajan
pystyttämien ja sääntökirjan rajaamien kulissien puitteissa. Keskityttäessä
sanaan ”rooli” joudutaan samalla toteamaan, että halveksittu larppaaminen on
aidompaa roolipelaamista kuin mikään sääntökirjaan sidottu nopparalli. Hyi
hemmetti, muovikorvahippa lähimetsikössäkö muka sitä oikeaa ropellusta?
Oma nuoruuteni kului hyvinkin ahkerasti vanhojen kunnon
pöytäroolipelien parissa. Pelejä tuli kokeiltua valehtelematta kymmeniä.
Lopulta ykköseksi nousi Rolemaster, peli, jossa löytyy sääntötaulukko vaikka
nenän kaivamisellekin. Jälkikäteen tarkasteltuna roolipelaaminen oli hommasta
välillä kaukana, hauskinta oli jännätä, tuleeko lyönnistä fumble tai critical.
Rolemaster muodostaa oivan sillan tietokoneroolipeleihin.
Improvisointikykyisten pelinjohtajien puute on pakottanut lajityypin
keskittymään toissijaisuuksiin, pelisääntöihin, itse roolipelin sijasta. On
muodostunut aivan oma eläinlaji, tietokoneroolipeli, jota ei voi olla olemassa
ilman kokemustasoja, kykypisteitä ja inventaariota. Tarina ja oikea roolin
pelaaminen ovat päätyneet asioiksi, joiden kanssa flirttaillaan, mutta joita ei
uskalleta nostaa pääosaan.
Tietokoneroolipelit ovatkin sellaisenaan tarkasteltuna
roolipelin sijaan jonkinlaisia hahmosimulaattoreita. Kykyvalinnat ovat taktista
valmistautumista taisteluun, lopputulos muistuttaa strategiapelejä.
Tarinankuljetukseen keskittynyt pohjimmiltaan pelifilosofinen lajityyppimääritelmä
on muuttunut pelkäksi pelimekaniikan nimeämiseksi.
”Fallout 2!”, huutavat puristit. Liityn kuoroon. Se on
pioneerisuoritus, joka on joidenkin mielestä yhä yksi harvoista oikeista
tietokoneroolipeleistä. Mutta siinäkin tapauksessa vedotaan roolin pelaamiseen
vain päällisin puolin. Kun pintaa vähän kuopaistaan, vaikkapa julkaisemalla
Fallout 3:n kaltainen pelimekaniikaltaan tyystin eri näkökulmasta toteutettu
jatko-osa, nousee ääni kimakka protestikuorosta. Molempia pelejä pelanneena ja
rakastaneena on vaikea nähdä, mikä on se tekijä, joka tekee Fallout 3:sta
vähemmän roolipelin kuin edeltäjistään. Vähemmän tietokoneroolipelin ehkä, jos
tahdotaan tehdä pelimekaaninen ruumiinavaus.
Tästä onkin hyvä palata Biowaren mestariteosten kimppuun.
Sekä DA:O että ME2 nojaavat samaan perusrakenteeseen. Tarina etenee
keskusteluiden kautta. Pelaaja tekee valintoja perustuen pelaamaansa rooliin.
Nämä valinnat muokkaavat pieniä ja suurempia asioita vaikuttaen lopulta koko
seikkailun lopputulokseen. Mitä muuta roolipelaaminen on kuin juuri tätä?
Okei, välillä toki vähän taistellaan ja tutkitaan
ympäristöä. Mutta muuttuisiko kumpikaan peli oleellisesti, vaikka koko
taistelumekaniikka irrotettaisiin kokonaisuudesta? Entäpä, jos DA:O:n taistelut
vaihdettaisiin reaaliaikaiseksi miekanheilutteluksi ja ME2:n räiskinnän tilalle
pultattaisiin vuoropohjainen taktinen taistelujärjestelmä? Olisiko ensiksi
mainittu tämän jälkeen toimintapeli jälkimmäisen muuttuessa mystisesti
roolipeliksi?
Oma mielipiteeni lienee tullut selväksi, mutta en silti jaa
aiheesta lopullista tuomiota. Sen sijaan heitän ilmoille ajatuksen siitä, mistä
valtaosa muistakin lajityyppiriidoista juontaa juurensa: Roolipeli on termi,
jonka alle yritetään väkisin tunkea kaikki pelin osa-alueet tarinankerronnasta
pelimekaniikkaan saakka. Useamman eri piirteen niputtaminen saman määreen alle
ei kuitenkaan johda kuin epäselvyyksiin. Selkeämpään lopputulokseen
päästäisiin, jos rajattaisiin pelimekaniikka kokonaan roolipeli-termin
ulkopuolelle. Toisaalta, samalla jouduttaisiin luopumaan monesta mehukkaasta
väittelystä, eikä se olisi lainkaan niin hauskaa.
Kolumni sai myös lukijakommentteja, joita perässä, tosin
käänteisessä järjestyksessä:
eDome/Juho:
Kyllähän ne rajat
ovat oikeasti olemassa pen & paper -peleissäkin. Käytännössä siis, vaikka
teoreettinen vapaus vallitsisikin. Yleensä mennään herrasmiessopimuksella
suunnilleen siihen suuntaan ja sillä tavalla, mitä pelinjohtaja on
suunnitellut. Jos ihan kauheasti haraa vastahankaan tahallaan ja tekee
pelinjohtajan valmistelutyöt tyhjiksi, voipi olla, että peli loppuu ja tulee
riita ihan tosielämässä. ??
Se on sitten melkein filosofinen kysymys, että ovatko
tällaiset “pehmeät” rajat yhtä todellisia kuin pelijärjestelmän aiheuttamat,
jos molempia seurataan yhtä lailla.
Griffin:
Tietokoneella saadaan aikaan seikkailupeli. Roolipeliin ei
kuitenkaan kyetä, sillä niissä ei oikeasti voi päättää, millainen hahmo on ja
miten hän vuorovaikuttaa ympäristön kanssa (esim dragons age).
Varsinkin keskustelut eivät kertakaikkisesti toimi eikä moni
muukaan asia.
Koska vaihtoehdot ovat lukittuja -> seikkailupeli, ei roolipeli.
Jakkii:
Planescape Torment, IWDt ja BGt olivat itselleni sitä
jotakin..nuorempana tuli uppouduttua melko syvällä fantasian maailmaan kyllä
noiten kautta : O . Mielelläni näkisin vielä samanlaisia pelejä
tulevaisuudessakin.
Quiwi:
Tällaiset yksinkertaiset jaottelut olisivat ihan käteviä:
Perinteinen-, Toiminta- ja kevyt(tietokone)roolipeli. Sitä pöytä/larppi mallia
kun ei tietokoneelle saa. Perinteinen siis olisi sitä BG/Fallout -mallia,
joissa pelaaja lähinnä hoitaa taktiikan ja valinnat. Muutenhan homma toimii
“nopilla”. Toimintaroolipeli (on muuten käytettykin aika paljon) istuisi sinne
Diablon ja Fallout 3 suuntaan, joissa on paljon perinteistä, mutta pelaajan
omatkin taidot vaikuttavat paljon. Kevyt olisi sitten nämä joissa olisi lähinnä
elementtejä roolipeleistä (esim. vain tasot tai vain valinnat jne.). Paljoa
tuota monimutkaisemmaksi ei sanastoa kannattaisi alkaa laittamaan tai muuten
olisi juurikin tämä hevihelvetti niskassa. Varmasti mukavaa elitisteille, mutta
perusropettaja ei saisi genrestä mitään selvää.
Jos genreistä haluaa oikeasti alkaa nipottamaan, niin olen
pelannut yhtä ja samaa Cyberpunkiakin tarpeeksi monella tavalla että se sopisi
jo ainakin kolmeen erilaiseen genreen. Jos joku ei tiennyt niin kyseessähän on
pöytärope, ja silti sitä voi pelata eri tavoilla jos vain mielikuvitusta
riittää.
Ai joo: Pöytärope saadaan kyllä tietokoneelle forumien
chattien jne. kautta jos vain PJ jaksaa säätää ja porukka totuttelee viiveeseen.
Oikeaan tietokone-/konsolipeliin se ei kuitenkaan onnistu.
Zakhal:
Imho kyse on lähinnä makuasioista. Yhdelle diablo voi olla
roolipeli mutta toiselle se voi olla toimintapeli muutamalla
roolipelielementillä.
Juho:
“Todennäköisesti se juuri meneekin niin, että pentti
peruspelaaja ei ole moksiskaan ”väärästä” tyylinimikkeestä, mutta taas kovan
luokan harrastajia se kyrsii.”
Näin se menee, ja jälleen samalla tavalla vaikka
musiikkipuolellakin, jossa ollaan helposti vielä monta kertaluokkaa herkempiä.
Ainakin tiettyjen avaingenrejen kohdalla. Pelipuolella tuntuu nimenomaan tämä
termi “roolipeli” olevan se tunteita herättävin, mistä lie johtuukaan.
Tuttujen termien luova yhdisteleminen on kyllä melkein paras
tapa kuvailla pelien sisältöä. Muistelenpa vain, että esimerkiksi Bioshockin
nimeäminen fps-seikkailuksi roolipelivaikuttein ärsytti monia. Kohen ei ole
koskaan.
Ziggy_HD:
“Toisesta päästä tulee sitten vastaan se, että
genremäärittelyt ovat kuitenkin kommunikaation apuvälineitä. Jos käsitekenttä
pirstaloituu liikaa, ei terminologiasta ole enää juuri hyötyä, koska sitä ei
enää pysty hallitsemaan ellei ole kovan luokan harrastaja. Esimerkkejä voi
hakea musiikkipuolelta, esimerkiksi heavy metal hajoaa pahimmillaan sellaiseksi
lajityyppien ja alalajien sotkuksi, ettei siitä ota pirukaan selvää. Suo
siellä, vetelä täällä.”
Tietty järki on hyvä pitää mukana eikä lähteä toiseen
ääripäätyyn. Kuitenkin monta peliä pystyy kuvamaan niiden päätyylien
kombinaatioilla sekä pienillä modauksilla. Ie. Neo, trad.
Todennäköisesti se juuri meneekin niin, että pentti
peruspelaaja ei ole moksiskaan “väärästä” tyylinimikkeestä, mutta taas kovan
luokan harrastajia se kyrsii. Vähän kuin Karhun kutsuminen stoutiksi.
Tietty pirstaloituminenkin on pakko hyväksyä, kun pelit
alkavat jo täyttämään niin isoa kirjoa alueista. On ihan oikeasti pakko keksiä
uusia nimiä, kun termit ei veny luonnollisesti niihin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti