Fire and Ice oli ja on edelleen yksi suosikkitasoloikistani koskaan. Ei niin, että olisin erityinen genren ystävä, mutta saahan sitä joskus tykästyä semmoisiinkin peleihin, jotka eivät aivan omaan ytimeen osu. Nautitaanpa siis Andrew Braybrookin klassikon muinaisarvostelusta vuodelta 1992:
Fire and ICE
Millaista peliä voi odottaa, kun krediiteissä lukee Andrew
Braybrook? Mieshän teki itsestään legendan jo C 64:n varhaisina vuosina
Paradroidilla sekä Uridiumilla — ja sittemmin Rainbow Islandsilla.
Coolin Cojootin on selvittävä seitsemän maailman läpi
suoriutuakseen taustatarinan tehtävästä. Itsepuolustuksena kojootti pystyy
ammuskelemaan jääpalikoita, jotka jäädyttävät etot ötöt. Mukana ovat myös
salaperäiset "bonusaseet", jotka pystyvät huomattavasti tehokkaampaan
jäänviskontaan.
Matkan apumoottoreina toimivat kojootinpennut. Pennuista on
hyötyä, sillä ne osaavat heittää jääpalloja (napapiirin koulujen tärkein
oppiaine). Ammuskellessasi paljon samaan suuntaan pennut tulevat rohkeiksi ja
lähtevät viilettämään tulituksen suuntaan. Vaaratilanne voi näin selvitä, sillä
pennut ovat liian pieniä ja pehmeitä kiinnostaakseen potentiaalisia pahantekijöitä.
Valitettavasti pentuja ei voi viedä mukanaan seuraavalle kentälle, mutta jos ne
ujutetaan ennen itseä taso-ovesta sisään, on kukin pikkukojo yhden lisähengen
arvoinen.
Seikkailtavia maailmoja on pitkäksikin iltapuhteeksi.
Kussakin maailmassa on viisi kenttää + erilaiset piilonurkat. Kenttien
vaihtamiseen annetaan paljon valinnanvapautta. Seuraavalle tasolle pääsee
keräämällä kaikki kuusi osaa avaimesta, joka sopii seuraavalle kentälle vievään
oveen. Ovi ei suinkaan sijaitse aina kentän äärilaidassa vaan esimerkiksi
puolivälissä. On pelaajan omassa harkinnassa haluaako hän koluta kentän
kokonaan — ovesta ei ole pakko mennä vaikka avain olisi koottuna. Seikkailijaluonteille
on tarjolla salahuoneita ja salaisia oikoteitä kentästä ja maailmasta toiseen.
Kentällä voi palloilla niin kauan kun pystyy. Pian kuitenkin
tulipallot alkavat kiusata pelaajaa. Mitä kauemmin viivyttelee, sitä enemmän on
tiedossa popsahtelevia tulipalloja, joilla on ilkeä taipumus osua ensimmäiseksi
kojootinpoikasiin.
Tiuhan toiminnan keskellä ei aina havaitse kun tuhotusta
otuksesta jää kentälle avaimenosa. Ovella alkaakin ihmetellä missäs puuttuva
osa on —ja eikun takaisin. Tarkkasilmäiselle ja kokemuksesta viisastuneelle
tämä on pieni ongelma. Kentät kannattaapelata hitaasti ja nautiskellen jo
siitäkin syystä, että ne ovat HAUSKOJAI Kauniita ja hyvin suunniteltuja. Mikä
parasta, ne eivät vaadi ryppyotsaisesti millintarkkoja hyppyjä. Kuinka sielua
hiveleekään kun löytää bonuskätkön ruudun helmeillessä puolillaan 1000 pisteen
merkkejä.
Pelaaja voi harjoitella peliä mielin määrin neljässä
ensimmäisessä maailmassa ja halutessaan siirtyä varsinaiseen pelimoodiin.
Ensisilmäyksellä pelin nerokkuutta ei välttämättä huomaa,
mutta muutaman pelin kuluttua ollaankin täysin nalkissa. Fire & Icen
grafiikat ovat erittäin hyvin piirrettyjä, animaatioista puhumattakaan.
Aänipuolenkin huomaa pidemmän päälle osuvaksi — olkoonkin se herttaista
pehmyttä piiperrystä.
Fire and Ice käyttää koneen tekniset mandollisuudet
hyväkseen jopa A500:ssa. Jos koneessa on 1 Mt extraa muistia ladataan kaikki
kartat sun muut kerralla koneeseen, jolloin levyasema saa levätä rauhassa.
Fire and Ice on paras näkemäni tämän lajin peIi Amigalle.
Kun kaipaat ylivertaista yhden hengen hubaa, riennä kauppaan. Jos haluat mustan
silmän, hanki Fire and Ice, yksi kone ja neljä kaveria.
Jukka O. Kauppinen
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti