PlayStation Network kasvoi aikuiseksi

Kolumni julkaistu alkujaan 26.10.2008.

PlayStation 3 -konsolin alkuvaiheissa ja pitkään sen jälkeenkin PlayStation Network kauppoineen herätti monissa Xbox Live Arcade -pelipalvelun tarjontaan perehtyneessä lähinnä sääliä. Pelejä oli vähän ja PSN:ssä julkaistun pelin demo oli poikkeus, ei sääntö. Live Arcaden puolella sen sijaan tapahtui jatkuvasti - pelejä ilmestyi viikoittain ja kaikkia pystyi kokeilemaan demoversiolla. Ero vain kasvoi ajan mittaan. PlayStation Networkin pelitarjonta tuntui pikemminkin vain surkastuvan XBLA-pelien kukoistaessa.
Muutoksen tuulet alkoivat kuitenkin lopulta puhaltaa. Alkuun hitaasti mutta sitten voimistuen. Erityisen selvä signaali oli Super Stardust HD:n ilmestyminen. Kesällä 2007 saapunut megaräiskintä päivitti muinaisen suomalaisen klassikkopelin uuteen aikakauteen ja todisti, että konsolien ladattavien pelien palveluissa voidaan julkaista myös äärimmäisen näyttäviä ja huippuunsa viilattuja teoksia. Super Stardust HD on edelleen syystäkin yksi PlayStation 3:n parhaimmista peleistä, mutta se oli vain ensimmäinen tuulahdus muuttuvasta linjasta.

Kaksi samanlaista, silti kovin erilaista nettikauppaa

Sonyn ja Microsoftin linja pelien digikauppatarjonnan suhteen on kuin yö ja päivä. Sony hallinnoi PlayStation Storea rautaisella kouralla. Suurin osa nettipalvelussa julkaistuista peleistä on Sonyn itse tekemiä tai rahoittamia teoksia. Microsoftin digikaupan ovet ovat selällään ja pelien oikeudet jäävät tekijöille ja julkaisijoille, MS toimii vain välikätenä.
Viimeisen puolen vuoden aikana myös firmojen pelipolitiikka on vahvistanut yinia ja yangia. Sonyn palvelussa julkaistaan pelejä vain harvakseltaan, mutta ne ovatkin sitten suurempia, tasokkaampia ja usein myös omaperäisempiä kuin Xbox Live Arcaden teokset. Siinä missä Sonyllä ei ollut ladattaville peleille kokorajoituksia, on XBLA-pelien pitänyt mahtua aina annetun kokorajan sisään. Rajaa on toki kasvatettu jo monta kertaa, mutta XBLA-pelit ovat edelleen suhteellisen pieniä, ainakin Pleikkaristoressa julkaistuihin järkäleisiin verrattuna. Ei aina pikkupelejä, ei edes huonoja, mutta kuitenkin vaatimattomampia.
Molemmilla linjauksilla on etunsa. Toinen julkaisee harvakseltaan isoja ja laadukkaita teoksia. Toinen koko ajan pieniä, kivoja pelejä.
Täytyy kuitenkin sanoa, että Sonyn politiikka PSN-pelituotannossaan on kunnioitettava - ja saa ainakin allekirjoittaneelta monta irtopistettä. Siren Blood Cursen, Echochromen, Elefunkin, The Last Guyn, Warhawkin ja Super Stardust HD:n kaltaiset isot, äärimmäisen omaperäiset ja vetovoimaiset pelit jäävät hyvin mieleen ja pitävät pelaajan otteessaan paremmin kuin puolen tusinaa pikkupeliä yhteensä.
Ja miettikääpä, miten paljon pokkaa on vaadittu siihen, että joku uskaltaa julkaista digikaupassaan täysimittaisen myös Blu-ray-levyllä julkaistavan pelin? Vaikka Siren: Blood Curse täytyikin jakaa nettijakelua varten 12 osaan, niin on se upea ja monta seläntaputusta ansaitseva veto. Tätä varten pelikonsoleissa on kiintolevy ja laajakaistayhteys - ja pelaajilla luottokortit.
Vielä erikseen täytyy kunnioittaa niitä Sonyn pelipuolen päättäjiä, joilla on ollut pokkaa hyväksyä The Last Guyn ja Echochromen kaltaisia pelejä. Sonyn pomoportaan porukan uskallus hyväksyä omaperäisiä pelikonsepteja onkin tuonut upeita tuloksia, vaikka niiden saattaminen ostavan yleisön tietoon voikin olla haastavaa.
Ja Läskiprinsessa sitten....
Ihan oma lukunsa on Sonyn hintapolitiikka. Siren Blood Curse, 30 euroa? Super Stardust HD kaikkine lisäosineen 10 euroa? Jumakuta. Ei ole hinnalla pelejä pilattu. Tuntuu ettei Sony tähtää niinkään voiton tekemiseen, vaan yrittää potkia PlayStation Networkiä ja Storea kovempaan vauhtiin. Sinänsä ymmärrettävääkin sen pitkän surkeilun jälkeen.
Ja kun omaperäisistä peleistä puhutaan, niin LittleBigPlanetia ei voi ohittaa, vaikka sitä ei levitetäkään nettijakeluna. Se on kuitenkin valtaisan selvä esimerkki Sonyn tuesta omituiselle, periaatteessa täysin epäkaupallisille pelikonsepteille. Toivottavasti LBP:kin hyväksyneen Phil Harrisonin seuraajalla on yhtä avara mielikuvitus pelikonseptien suhteen.
Sony onkin nyt hyvässä tilanteessa. PlayStation Network on kasvanut vaikeiden lapsuus- ja teinivuosien jälkeen vastuulliseksi aikuiseksi, joka tarjoaa pelaajakansalle huippuunsa hiottua laatua ja ennen kaikkea häikäisevän omaperäisiä peliteoksia. Vaikka kilpailu Xbox Live Arcaden pelivalikoiman kanssa on yhä kovaa, semminkin kun myös XBLA:ssa on nähty kasvavassa määrin omaperäisiä laatuteoksia kaameiden retroräiskintöjen ja kolikkopelikäännösten sijaan, niin ainakaan PSN:n ei tarvitse enää hävetä. Vaikka pelejä ilmestyy vain harvakseltaan, vaikka kaikista ei ilmesty vieläkään pelattavia demoja, niin pelien laatu ja omaperäisyys ovat kautta linjan viittä tähteä. Siksi moni PSN-peli onkin käsitelty itsenäisenä, täysimittaisena arvostelunaan arvostelukoosteen sijaan.
Kirjoittaja on ostanut lukuisia pelejä PlayStation Storesta omalla rahallaan ja pitää muun muassa Siren: Blood Cursesta ja The Last Guysta. Kirjoittaja myös haluaisi, että kaikista peleistä julkaistaisiin demoversio, sillä esimerkiksi maestro Lehtosen Last Guy -arvostelun lukemisen jälkeen ostopäätökseen vaikutti ratkaisevasti pelattavan demon kokeilu.

Buginen bugipäivitys on konsolimaailman arkipäivää

Blogi julkaistu alkujaan 17.4.2007. Päivitetty huhtikuussa 2017.
Uusimman sukupolven myötä kaikki kolme suurta konsolivalmistajaa ovat lähteneet vakavissaan tarjoamaan peleille päivityksiä. Uudet kentät ja pelimuodot korjauspäivitysten ja laajennusten ohella ovat viikoittaisia. Markkinoille ilmestyneet raakilepelit muuttuvat toimivammiksi päivitysten myötä. Valitettavasti osa laajennuksista ja lisäherkuista on maksullisia ja kuten Guitar Hero II:n tuoreimmasta kappalepäivityksestä opimme, kohtuus on hinnoista kaukana. Onneksi sentään pelaajat pystyvät äänestämään kukkarollaan.
Ikävämpänä ilmiönä ovat ohjelmointivirheet päivityksissä. Ikään ei riittäisi se, että moni peli julkaistaan bugisena, niin myös liian kiireellä julkaistut päivitykset ovat tyhjentäneet konsoleiden kovalevyjä ja tuhonneet pelitallennuksia. Viime päivinä Guitar Hero II:n whammybarongelman poistava korjauspäivitys on hyydyttänyt lukuisia Xbox 360-konsoleita maailmalla. Tunnen itsekin peräti kolme tapausta, joissa juuri tuo päivitys laittoi vehkeet valmiiksi huoltoon. Tänään ilmoitettiin, että vialliselle bugipäivitykselle on tulossa bugipäivitys.
Päivitysrumba pelottaa konsolipelaajaa, joka on kuullut tarinoita käyttöjärjestelmiä sotkevista päivityksistä PC-puolella. Eikö päivityksiä testata kunnolla ennen niiden julkaisua vai ovatko sivuvaikutuksen pelaajien omaa syytä? Kun päivitys tuhoaa koneen olisi jonkun osapuolen muutettava käytäntöään. Tuskin se kuitenkaan käyttäjä olisi. Pitäisikö olla pelaamatta pelejään verkossa ja tyydyttävä alkuperäiseen versioon? Vai olisiko kotoa löydyttävä useampi konsoli päivitysrumbaa varten? Nykyinen tilanne muistuttaa ikävästi PC-maailmaa. Ehkäpä tietokoneet muuttuvat tulevaisuudessa konsoleiksi ja konsolit kotimikroiksi.
On tulevaisuus millainen tahansa jättävät epäonnistuneet päivitykset arvet konsolipelaajien mieliin. Helppous ja varma toimivuus eivät olekaan enää itsestäänselvyyksiä. Toivottavasti viime aikojen päivitysongelmat ovat vain yksittäisiä ongelmia eivätkä pysyvä trendi.

Langattomuuden sudenkuopat

Kuva: Wikimedia Commons

Blogiteksti julkaistu alkujaan 27.3.2007.
Blogin kirjoittanut Mikko Rekola.

Konsolipelaajan arki on muuttunut taivaallisen helpoksi ilman johtoja. Johdottomat peliohjaimet ovat kehittyneet keskusyksiköiden ohella ripeää vauhtia. Uuden sukupolven konsoleista jokainen toimii langattomilla ohjaimilla. Pölyä keräävät johtoviidakot ovat häipyneet ja maailmasta on tullut parempi paikka. Langattomuus on tosin tuonut mukanaan myös uusia haittoja.
Langattomat ohjaimet vaativat edelleen virtaa, joten akut ja patterit ovat kovassa käytössä. Tehopelaajan heiluttaessa tahtipuikkoja akkuja kuluu useampi vuodessa ja satunnainenkin pelaaja saa osansa latausrumbasta. Edulliseksi harrastukseksi langatonta pelaamista ei voi kutsua. Toivoisinkin valmistajilta uusia tapoja kerätä energiaa ohjaimiin.
Esimerkiksi Wiin kapulaa tulee ravistettua urheilupeleissä jatkuvasti. Eikö tätä energiahukkaa voisi mitenkään hyödyntää? PS3:sen uunituore ohjain taas havaitsee kallistelut, näin ohjaamalla käyttää myös energiaa. Jos ohjaimen sisään rakennettaisiin samanlainen systeemi kuin palkitussa taskulampussa saataisiin osa hukatusta energiasta hyödynnettyä. Myös aurinkovoiman hyödyntäminen olisi potentiaalinen tapa pitää ohjaimet elossa.
Omien kokemuksieni mukaisesti langattomista ohjaimista tulisi karsia infrapunalähettimet. Turhaan niitä en sentään lähtisi poistamaan, vaan kaiken taustalla on pelko mielenrauhan katoamisesta. Kun iloisena kuluttajana asensin ensimmäistä kertaa Xbox 360:n seinään kiinni oli tunnelma korkealla. Tarjolla oli sekä langaton peliohjain, että langaton mediakaukosäädin. Kaikki tuntui mukavan mutkattomalta, mutta olin vielä silloin tietämätön. Ensimmäinen ongelma ilmeni, kun innostuin avaamaan konsolin levykelkan kaukosäätimellä. Infrapunasignaali sinkoili olohuoneessa päätyen lopulta uuteen kännykkääni, joka rupesi soittamaan muistikortilta löytyvää oopperaa ja kilauttelemaan kavereilleni.
Yksityiskohtainen päätelmä jäi ikuisesti mysteeriksi, joten kytkin puhelimestani varmuuden vuoksi infrapunasignaalin vastaanoton pois. Tuo oli kuitenkin vain alkusoittoa. Jo seuraavana päivänä elokuvan valikoissa surffailu aiheutti oireita pöydän reunalla sijaitsevalle kannettavan tietokoneelle. Signaali päätti avata koneeni itsestään. Komensin elokuvaa mutta samaan aikaan huoneen toisessa päässä tapahtui kummia. Tietokone päätti avata kirjoittamani esitelmän Acehin poliittisesta tilanteesta ja onnistui myös tyhjentämään nettiselaimeni välimuistin. Lopulta kannettava ajautui vikasietotilaan.
Episodien jälkeen ihmettelen tekniikan nykyistä kehitystä. Langattomuus on uudenlainen viidakko, jossa erilaiset tuotteet huomaavat toisensa ilman käyttäjän lupaa. Ne suorittavat erikoisia prosesseja keskenään ja omistajan on vain toivottava parasta tai siirryttävä takaisin johdollisiin oheistarvikkeisiin.

Mielikuvamarkkinointia, tai "näin meitä vedätetään"

Teksti on julkaistu alun perin 21.6.2010. E3-messujen jälkimainingeissa.
Kolumnin kirjoittanut Miikka Lehtonen.

E3-lehdistötilaisuudet tulivat ja menivät, jokainen muodosti omat mielipiteensä tapahtumien onnistumisesta monen asian, ei vähiten oman vankkumattoman brändiuskollisuutensa pohjalta. Jos minua aseella uhattaisiin, sanoisin ehkä Nintendon miellyttäneen minua eniten, koska firma kiersi bullshitin karikon ja tarjoili juuri niitä pelejä, joita salaisissa fantasioissani toivoin joskus E3:lla näkeväni.
Nintendo uusine 3DS-ihmevehkeineen ei kuitenkaan ole ollut se pressitilaisuuksien jälkeisen maailman suurin puheenaihe, vaikka näin olisi pitänyt olla. Ehei, konsolisota riehuu taas innokkaasti, sillä sekä Xbottien kollektiivi että Sonyn uljas Defence Force saivat reippaasti ammuksia omiin aseisiinsa.
Jälkimmäisen leirissä ilkutaan Microsoftin Kinect-esittelytilaisuudelle, joka kieltämättä oli sangen huuruista materiaalia, mutta kaikki amatööri-photoshoppailijat tuntuivat missaavan sen tärkeimmän pointin: kyseessä oli Cirque Du Soleilin performanssi. Sieltä normaalin etsiminen on yhtä hyödyllistä kuin kohteliaan ranskalaisen haku: tyhjä arpa ja mielipaha, muuta ei jää käteen. Lisäksi ainakin tällä kertaa kaikilla oli housut jalassa, joten ranskalaisen performanssitaiteen mittarilla pääsimme aika vähällä.

Xbotit taas tuhlaavat kallisarvoisia luotejaan väärään maaliin. Kuten Kinect-sirkuksen helppojen maalien tapauksessakin, jokainen meistä on kyllä varmasti jo huomannut sen kivitalon kokoisen elefantin huoneessa: PlayStation Move muistuttaa aika paljon Wiin ohjaimia. Ei siitä tarvitse tehdä enää 50000 riemukasta foorumiketjua ja waretetulla Photoshopilla viidessä minuutissa tehtyä kauhistusta. Parempikin maali löytyy.
Kun Sony ei ratsastanut Nintendon keksinnöillä, sen vetohevosina toimivat Harhautus, Vedätys ja Puolitotuus, nuo kolme markkinointiosaston uskollista sotaratsua. Kyseessä oli, kuinkas muuten, hinnoilla pelleily.
Microsoft ja Nintendo eivät vielä sanoneet juuta eivätkä jaata omien vehkeidensä hinnoista ja siihen on loogiset syyt. Nintendo sai tarpeeksi palstamillimetrejä näinkin ja vasta julkisti koneensa maailmalle. Hinnalla saa lisähuomiota Tokyo Game Showssa tai muussa tapahtumassa sitten lähempänä julkaisua.
Microsoftilla taas supertietokoneet ja kirjanpitäjät laskevat Draken yhtälöön verrattavalla kaavallaan sitä maagista pistettä, jossa Kinectille saadaan mahdollisimman monta ostajaa ja näiltä pois mahdollisimman paljon rahaa. Veikkaan, että lopullinen totuus löytyy vasta, kun tähdet ovat oikeassa asennossa ja Cthulhu herää kertomaan maagisen kipupisteen.
Jos pitäisi muuten veikata, uskoisin molempien hintojen pyörivän lopulta 129 - 149 euron välimaastossa. Paljon alemmas ei voi mennä, mutta ei toisaalta ylemmäskään: Microsoftilla tulee halvempi Xbox 360 -malli vastaan ja Nintendolla taas Wii. Näistä aiheutuu jos jonkinlaisia ongelmia.
Hinnasta puhui siis ainoastaan Sony ja tyylillä, jota itse paratiisin lipeäkielinen ja ihmiskunnan tuhoon syössyt saatanallinen kärmeskin kahdetisi. Mikäs siinä, otsikot ja fooruminäkyvyys taattiin: PlayStation Move, vain 49,99 rahaa! Otsikoita irtosi, yleensä MiKKKo$oft-henkiseen kirjoitusasuun puettuina ja riemu oli rajaton.
Jos en olisi seurannut pelialaa kauemmin, voisin ehkä olla yllättynyt siitä, moni hymyili näin leveästi, vaikka taatusti aikanaan oli suosikkifoorumillaan riekkumassa, että ei se Wii ole oikeasti NIIN halpa, koska nönnönnöö. Ja arvatkaas mitä, nettitroolarit? Ei ole PlayStation Movekaan. Sillä 49 euron investoinnillaan ei nimittäin saa kuin tavallista taiteellisemman jätskitötterön ja pahan mielen.

Esitellyistä peleistä valtaosa vaati rinnalleen joko sen oudosti nimetyn peukkuohjaimen (29,99 euroa) tai toisen Move-tötterön (49,99 euroa). Näilläkään ei vielä tee mitään, sillä jollainhan sen PlayStationin pitää ne ohjaimet nähdä ja se jokin on PlayStation Eye (35 euroa). Näin yksi ohjainsetti maksaa vähimmillään palttiarallaa 115 euroa, ehkä enemmänkin, jos haluaa pelata kaikkia pelejä. Ja tämä on vasta yhden pelaajan setti. Jos haluat pelata kaverisi kanssa, hinta tuplaantui juuri.
Kohtuutonta? Ei oikeastaan. Teknologia maksaa ja keksin edelleen lonkalta monta huonompaa ja kalliimpaakin rahanläpeä. Ja niin muuten maksaa teknologia Microsoftin leirissäkin, ennen kuin kukaan innostuu taas wanhan kaavan trollaukseen.
Sony tulee lisäksi varmasti julkaisemaan erilaisia settejä, joissa saa todennäköisesti ainakin yhden tötterön, ehkä parikin, sekä muuten Sonyn keskusvarastossa pölyttyvän Eye-kameran sopuhintaan. Investoinnista tulee silti aika paljon suurempi kuin Jack Tretton haluaisi sinun uskovan. Toisaalta, kuten kollega totesi, jos on varaa ostaa 1500 euron telkkari ja pino satasen 3D-laseja, ehkä se Move ei tunnu enää missään.
Mutta myönnetään. PlayStation Wii on nasevampi kuvamakro-slogan, kuin ylläolevat viisi kappaletta tekstiä.

Kolumnisti Miikka Lehtonen omistaa kaikki tämänhetkiset konsolit ja ihan liikaa vanhaa romurautaa. Hän aikoo myös ostaa niin Kinectin, 3DS:n kuin PlayStation Movenkin, mutta ainakin tajuaa visaa vinguttaessaan hävetä tekopyhyyttään.