Vanhoja muistellen: Tom Clancy's Endwar - kolmas maailmansota saapuu konsoleille (ennakko)

Juttu on julkaistu alkujaan dna Pelit / Lumonetti -sivustolla 23.10.2008.
Tämä on lyhyt ennakkojuttu vielä tässä vaiheessa julkaisemattomasta pelistä, joka julkaistiin vuonna 2008 PSP / Xbox 360  / PS3 / DS -alustoille ja 2009 PC:lle.
Tekijä: Funatics / Ubisoft.
Tämä oli yllättäen aika hyvä peli ilmestyessäänkin. Täysin toimivaa naksusotaa ja RTS:ää. Ääniohjaus oli loppujen lopuksi aika gimmick eikä sitä juuri tullut käytettyä. Mutta toimiva idea, periaatteessa. Kiintoisasti DS- ja PSP-versiot olivat - jos oikein muistan - molemmat aivan erilaisia toisistaan. Tai ainakin täysin erilaisia PC/konsoliversioon verrattuna. Käsiversiot näet olivat aivan juupelin hyviä vuoropohjaisia sotapelejä, joista tykkäsin enemmän kuin isoista!

Kohta sodat on sodittu, kunhan tämä vihoviimeinen sota on saatu päätökseen. Siinä Ubisoftin tulevan teknothrillerin idea. Tom Clancyn totaalilisenssin ostettuaan Ubisoft on leimannut Clancyä jopa yllättäviin teoksiin, vaikka Tom Clancy's Barbie Ride vielä puuttuukin. Aivan näin erikoista ja lopullista näkemystä ei ole tosin nähty aiemmin. Etenkään konsoleilla. Endwar kun tarttuu kolmannen maailmansodan strategiseen selvittämiseen konsolimaailman keinoin.
Endwar on maapallomme lähitulevaisuuteen sijoittuva sotapeli, jossa kolmas maailmansota on räjähtänyt täyteen vauhtiin. Aihehan on tuttu muutamista Clancyn ja muutenkin kaikkien aikojen parhaimmista kirjoista. Venäjä ja kaverit vastaan länsi ja kaverit. Taistelukenttänä Eurooppa. Sodan jyrä murskaa kaiken alleen ja pelaajat ampuvat ilotulitusraketteja riemusta.
Tällaiseen aiheeseen pureudutaan perinteisissä RTS-naksuissa tunkemalla kentälle kymmeniä ja satoja yksiköitä pelaajan johdettavaksi. Endwar sen sijaan tarttuu aiheeseen täysin päinvastaisella ajatuksella. Pelaaja komentaa vain kourallista yksiköitä, jotta sota pysyisi konsolillakin hallittavana.
Supistettu mittakaava on tarpeen toisestakin syystä. Endwar näet sisältää erittäin pitkälle kehitetyn ääniohjauksen. Ainakin periaatteessa pelin voi pelata läpi pelkillä äänikomennoilla, sillä niiden avulla yksiköitään voi käskyttää täydellisen kattavasti. Äänikomennoilla voi hallita rajoitetusti jopa kameraa.
Vaikka ääniohjaus kuulostaakin useimmiten täysin hyödyttömältä ja toimimattomalta gimmickiltä, niin se on yksi Endwarin ylistetyimmistä uusista ominaisuuksista. Siitä ei kuitenkaan tarvitse olla huolissaan. Äänikomentoja ei ole pakko käyttää mutta ne toimivat hyvin ja jopa tuovat peliin jotain lisää. Ainakin joskus muinoin äänitunnistusta käyttäviä pelejä piti aluksi kouluttaa käyttäjän ääneen. Sen sijaan Endwarissa sai turpansa aukomisen aloittaa välittömästi ja peli tajusi rennosta lenkutuksestakin mitä haluttiin tehdä.
Kuten kuvitella saattaa, kolmatta maailmansotaa ei pelata kukkasin ja hujanaisin lupauksin. Taistelukentälle saapuu leegio erilaisia yksikköjä, joista yleisimmät ja tärkeimmät ovat tietysti maavoimat - ne tavan gruntit, panssarit ja rynnäkkövaunut. Heitä tukevat muun muassa tykistö ja taisteluhelikopterit.
Sotiminen itsessään tapahtuu World in Conflictin tapaan suhteellisen realistisesti - sota on sotaa, ei tukikohtien rakentelua ja resurssien keräilyä. Täydennykset tulevat taistelukentän ulkopuolelta, silloin kun niitä on saatavissa.
Peli sapuu marraskuussa Xbox 360:lle, PlayStation 3:lle, DS:lle ja PSP:lle. PC-versio saapuu kenties vuonna 2009.

Jukka O. Kauppinen

Ps. Tiesitkö että meillä on tällainen makea Retro Rewind -niminen retropelilehti?
Sen voi tilata osoitteesta https://retrorewind.fi/tilaa/

Mass Effect ja integriteetin turmio

Teksti julkaistu alkujaan 23.1.2008. Kirjoittaja Jason Ward.

Sinällään surkuhupaisaa, kuinka usein tilaisuus tekee tekopyhän. Kun yksi tietämättömyyteensä ja ennakkoluuloihinsa pelastuslautan tavoin tarraava tusinasaarnamies tarjoaa syyttävän sormensa ja liudan palopuheita norsunluutornistaan (ja kamerat käyvät), jokohan ovat äärioikeistolaiset kristityt jonossa tuomitsemassa milloin minkäkin pelin, levyn, elokuvan, kirjan tai naapurin Einarin (pelaa roolipelejä ja kuuntelee Deep Purplea) helvetin alimpaan rakoon, etulinjassa luonnollisesti Reilu ja Tasapuolinen (tm) Fox News.

Näin kävi, kun äärikonservatiivinen poliitikko Kevin McCullough hyökkäsi Mass Effecti -roolipelin kimppuun syyttäen peliä ja sen alustana toimivaa Xbox 360 -konsolia pienokaisten turmelemisesta hirvittävän kera kauhistuttavan pikselipervoilun avulla. Tuskin ehtivät tuomiopäivän kellot lyödä minuutin päälle 1984, kun sivistyneen maailman räikein uutiskanavan irvikuva Fox News hyppäsi tarinantynkään kiinni kuin korppikotka haaskalle. Tokihan tiedämme, että omaa kapeakatseista nirvanaa häiritsevien epäkohtien ruotiminen ja "syntisten" polkeminen ovat paras tapa hankkia sekä näkyvyyttä mediassa että kannatusta krusifiksiaan puristavilta, kärkkäästi äänestyskopissa viihtyviltä Yhdysvaltain keskilännen kotirouvilta, mutta antakaa mun nyt kaikki kestää.

Mass Effectin tuomitseminen "pornopeliksi" livahtaa jo niin kauas ammattimaisen journalismin ihanteista, että Hemingway heittää puolivoltteja haudassaan. Tähän mennessä olin kuvitellut Foxin ymmärtäneen veteen piirtämänsä viivan merkityksen ja hakeneen pesäeroa "oikean" uutistoimituksen ja mm. Bill O'Reillyn luotsaaman The O'Reilly Factor -paneeliohjelman republikaanis-konservatiivisiin ihanteisiin kallistuvan provo-journalismin välille.

Vaan nyt alkavat rajat jo hämärtyä. Fox Newsin Mass Effect -stoorissa allekirjoittanutta ei niinkään häiritse jutun sisältö - suurenteluun ja pelon lietsontaan perustuvaa peliuutisointia valtavirtamediassa, omg - vaan ammattitaidottomuus, jolla Foxin edustajat tässä(kin) tapauksessa operoivat. Oma lempikohtani on juontajan kuvaus siitä, kuinka "pelaaja voi säädellä tasan tarkkaan mitä seksiaktissa tapahtuu". Aijaa. Propsit kuitenkin väittelyyn osallistuneelle pelitoimittajalle Geoff Keighleylle, joka löi parhaansa mukaan luita eripuraa lietsovien jästipäiden kurkkuun.

Pseudo-haastattelun jälkeen käynnistyvä paneeli oli sitten taas sen tason keharihuumoria, ettei edes Jeesusta naurata. Että pelilootan takaako se ikäraja haetaan vinkkeliin ja oivoi kun on vaikea löytää, minä kun luulin että USA:ssa omaa K18-leimaamme vastaava M for Mature jököttää pelikotelon etukannessa kuin esiteinin lemmenelin sinisen ulkoavaruuden anuksen livahtaessa ruudulla. Että edes sen verran pientä yksityiskohtaa ei saada oikein.

No, mitä sitä keskittymään edes niihin pienenpieniin detaileihin, kun kokonaiskuvan hahmotuskin on niin ylipääsemättömän vaikeaa. Miten näillä ihmisillä voi olla työpaikka valtakunnallisen uutiskanavan palveluksessa? Kuka nämä ihmiset palkkaa? Kaikista pelottavin kysymys: kuka näitä ihmisiä uskoo?

Such is the way of the world. 100 vuoden päästä maailmaa johtavat valkoisen piippalakin viralliseksi juhlapäähineekseen tunnustaneet äärikonservatiivit, rahassa uivat ja ulkoavaruuden örrimörrejä pelkäävät skientologit sekä pronssista valetun Jobs-jumalansa edessä polvistuvat Appleheadit. Foliohatut päähän, tulevaisuus on tänään.

Muistutettakoon loppuun, ihan piruuttaan vain jos ei muuten, että muuan Fahrenheitissa - maanmainio peli sekin - oli huomattavasti verevämpi ja reippahasti syvemmällä itse aktin kuvaamisessa piehtaroiva seksikohtaus, jota voitaneen syyttää sellaisen tason esineellistämisestä (pelin päähenkilöt ovat hieroneet lähempää tuttavuutta about 2 sekuntia ja eikun tattia vakoon), johon verrattuna Mass Effectin pienen ikuisuuden kestävän "tygsin susta, tyggääks säki musta" -vatvomisen päättävä lemmenhetki on kuin vertaisi Lolloa Kotilieteen.

Mainittakoon että JOK uutisoi aiheesta alkujaan otsikolla "Mass Effect onkin digitaalista sodomiaa, virtuaalinen orgastinen raiskaus ja kauhistuttavin pornopeli ikinä".

Lukijakommentti:
Ei siinä Fahrenheitissäkään kovin paljoa näkynyt. Hieman rintaa saatto olla ekalla kerralla vilahtaa, mutta pääosin selkää ja toisella kerralla päähenkilö oli jäässä (kirjaimellisesti! :D)… Olin kyllä kans järkyttynyt videota katsellessani. Luultavasti Foxin "asiantuntijoiden" mielestä civilizationkin luo holocaustia ihannoivia hitlereitä, kun pelissähän voi sotia eri kansakuntien välillä. Herää kysymys: toimiiko evoluutio? Foxin pohjanoteeraus, tai ainakin hyvin lähellä.
- Rullis     

Huikeutta kahdessa sukupolvessa - Sam & Max

Julkaistu alkujaan 3.4.2008 - kirjoittaja Miikka Lehtonen.
Jos joku teoreettinen kyselijä tiedustelisi suosikkisarjakuvaani, en joutuisi miettimään hetkeäkään, vaan vastaisin ykkösellä "Sam & Max". Toisin kuin monet muut Sam & Max -diggarit, olen itse nauttinut herkkuni aidossa kirjamuodossa jo toista vuosikymmentä.

Tämän myös huomaa sangen selkeästi wanhan ja täysin tuurilla eräästä tamperelaisesta sarjisliikkeestä bongatun Sam & Max: Surfin' The Highway -kirjani kunnosta, jonka sivujen välistä löytyy niin teekkarien jättämiä näkkärinmuruja kuin etelän hiekkarantojen tunnelmaakin. Kirja on reissannut ja nähnyt paljon vuosien varrella. Sitä on luettu lentokoneissa, busseissa, odotushuoneissa ja ties missä muualla. Sen avulla Samin ja Maxin riemut on tutustettu lukemattomille tutuille.

 Tätä taustaa vasten olikin suorastaan upeaa, että mainioista Sam & Max -episodipeleistään tuttu Telltale Studios teki vuosikymmenen kulttuuriteon ja painoi uudelleen kaikkien aikojen parhaisiin sarjakuviin lukeutuvan Surfin' The Highway -kokoelman.

 

Tyylikkään mustat kannet kätkevät sisäänsä kaikki samat sarjikset kuin entinen painoskin, mutta lisäksi vielä uutta, vanhan kirjan painamisen jälkeen julkaistua materiaalia. Hieman alkuperäistä pienempi koko on tavallaan harmi, koska taiteen pitää olla aina mahdollisimman suurta. Toisaalta painojälki on hyvää ja tarkoitusperä on mitä jaloin.


En ole silti vanhaa rakastani hylkäämässä, vaan käynnissä on kova pohdinta - siirretäänkö vanhus museokappaleeksi kirjahyllyyn, vai onko uuden version kohtalona päätyä keräilykappaleeksi alkuperäisen jatkaessa lukukäytössä? Aika näyttää, mutta luettava uusikin joka tapauksessa jo oli. Ei näitä pölyä keräämään ole ostettu.

Ja siltä varalta, että joku on onnistunut missaamaan mainiot Sam & Max -pelit ja jopa alkuperäisen sarjakuvan, mainittakoon että Telltale kaupittelee yhä kaikkia erittäin hyvään hintaan. Ostakaa, voitte kiittää minua myöhemmin.

Max Payne - the Movie. Sisältää spoilereita.

Juttu julkaistu alkujaan 15.10.2008.

Kas näin. Max Payne –elokuvasta on kulunut viikko. Fiilikset eivät ole suuremmin muuttuneet niistä alustavista pettymyksen tunteista, joita koin naputtaessani ensituntemuksiani yöjunan lähtöä odotellessani Helsingin rautatieasemalla.
Elokuva on siis tullut ja nähty. Etukäteisodotukset vaihtelivat jännittyneestä pelokkaaseen. Trailerien perusteella pelätty Maxin sisäisten demonien vastainen taistelu ei sitten onneksi toteutunut aivan niin fyysisessä muodossa. Demoneja, kyllä. Sisäisiä, kyllä. Mutta kaikkien päässä. Ihan odotetun kamalaa ja happopäissään käsikirjoitettua jälkeä ei valkokankaalla onneksi nähty.
Elokuva ei kuitenkaan tavoittanut alkuperäisteosten – eli kahden pelin – henkeä kuin paikoittain. Näytöksestä poistuvan kansan kommentit vaihtelivatkin tasolla ”ihan ok”, ”kaamea” ja ”aika mielenkiintoisesti vision siirtäneet” –sektorilla.
Ehkä suurin pettymys oli siinä, että vaikka elokuvassa hyödynnettiin alkuperäisteosten henkeä, hahmoja ja jollain tasolla tarinaakin, niin käytännössä elokuvan käsikirjoittajat eivät uskoneet Sami Järven pelikäsikirjoituksen voimaan.
Tarinaan sekoitettiin elementtejä, joista osa toimi, osa ei sitten yhtään.
Lopputuloksena tapahtumat poukkoilevat sekavasti, huonosti toisiinsa nivottuina. Epäloogisuuksia, joita pelissä ei ollut. Tarinallisia elementtejä, jotka pistivät ainakin kriittisen katsojan silmiin. Asioita ei perusteltu tai taustoitettu kunnolla. Se tarinan ydin, josta ne kuuluisat demonit kumpuavat ja kaikki kauheus sikiää, osoittautui kuluneeksi kliseeksi, jota ei välttämättä olisi ollenkaan tarvittu hyvän tarinan luomiseen. Elokuvassa oli runsaasti aineksia perinteisemmänkin, selkeämmänkin ja ymmärrettävämmän kostotarinan luomiseen. Nyt sekaan kuitenkin kaadettiin turhaan lisää mausteita, joita reseptissä ei ollenkaan mainittu.
Niinpä keitoksen valmistuttua huomattiin, että elokuvassa on paljon sekavia kohtauksia ja tilkkutäkkimäisyyttä, jotka enemmänkin vain hämmentävät kokonaisuutta. Onneksi siinä on kuitenkin myös joitakin upeita Max Payne -pelin tyylisiä hidastettuja bullet time -taistelukohtauksia, jonkin verran kuumaa sananvaihtoa, todella upea yökerhokohtaus sekä uskomattoman kuuma naistähti. Harmi ettei kuumista pimatsuista kuuminta Olgaa nähdä tämän enempää. Milas Kunis jäi hottiusasteella kirkkaasti toiseksi. Murrrr!
Yksi asia elokuvassa kuitenkin ansaitsee 10 pistettä kymmenestä. Kuten ensimmäisessä Max Payne -pelissäkin, on tapahtumakaupunki kammottavan talvisen lumisateen kourissa. Ensin pyryttää, sitten lorottaa, sitten pyryttää. Elokuvan talvisen harmaat ja lohduttomat sävyt ovat upean visuaalisia ja herkullisia. Tässä suhteessa Remedyn pelimiehet voivat olla ylpeitä ja takoa toisiaan selkään. Heidän harmaa ja ahdistava visionsa oli sellainen, että se kelpasi täysillä myös leffaväelle. Yhtä vaikuttavia kaupunkimaisemia on nähty vain Dark Cityssä ja Sin Cityssä.
Tuntuu kuitenkin että Max Paynen sarjakuvaruuduilla pystyttiin kertomaan yhtenäisempi ja hienompi tarina kuin elokuvassa konsanaan. Lisäksi ne antoivat pelaajalle mahdollisuuden rakentaa pelin aikana omanlaisensa persoonallisuuden, hahmon joka oli erilainen meidän jokaisen päässä. Elokuvan Maxista ei jäänyt sellaista tarttumapintaa, vaan Max Wahlbergin Max oli vain ahdistunut pyssysankari, joka taivaltaa tuhoisalla tiellä eteenpäin, vailla inhimillisiä tunteita.
Todettakoon silti, että Max on ihan katsottava toimintaelokuva. Siinä on komeita kohtauksia, huimia visioita ja kovasti ilmeetöntä väkivaltaa. Puhtaana toimintana se menettelee mutta Max Paynen tarinan ja hahmon tunteville elokuva voi olla pettymys. Oma arvosanani kaikessa lyhykäisyydessään: 2,5 tähteä viidestä.

PlayStation Network kasvoi aikuiseksi

Kolumni julkaistu alkujaan 26.10.2008.

PlayStation 3 -konsolin alkuvaiheissa ja pitkään sen jälkeenkin PlayStation Network kauppoineen herätti monissa Xbox Live Arcade -pelipalvelun tarjontaan perehtyneessä lähinnä sääliä. Pelejä oli vähän ja PSN:ssä julkaistun pelin demo oli poikkeus, ei sääntö. Live Arcaden puolella sen sijaan tapahtui jatkuvasti - pelejä ilmestyi viikoittain ja kaikkia pystyi kokeilemaan demoversiolla. Ero vain kasvoi ajan mittaan. PlayStation Networkin pelitarjonta tuntui pikemminkin vain surkastuvan XBLA-pelien kukoistaessa.
Muutoksen tuulet alkoivat kuitenkin lopulta puhaltaa. Alkuun hitaasti mutta sitten voimistuen. Erityisen selvä signaali oli Super Stardust HD:n ilmestyminen. Kesällä 2007 saapunut megaräiskintä päivitti muinaisen suomalaisen klassikkopelin uuteen aikakauteen ja todisti, että konsolien ladattavien pelien palveluissa voidaan julkaista myös äärimmäisen näyttäviä ja huippuunsa viilattuja teoksia. Super Stardust HD on edelleen syystäkin yksi PlayStation 3:n parhaimmista peleistä, mutta se oli vain ensimmäinen tuulahdus muuttuvasta linjasta.

Kaksi samanlaista, silti kovin erilaista nettikauppaa

Sonyn ja Microsoftin linja pelien digikauppatarjonnan suhteen on kuin yö ja päivä. Sony hallinnoi PlayStation Storea rautaisella kouralla. Suurin osa nettipalvelussa julkaistuista peleistä on Sonyn itse tekemiä tai rahoittamia teoksia. Microsoftin digikaupan ovet ovat selällään ja pelien oikeudet jäävät tekijöille ja julkaisijoille, MS toimii vain välikätenä.
Viimeisen puolen vuoden aikana myös firmojen pelipolitiikka on vahvistanut yinia ja yangia. Sonyn palvelussa julkaistaan pelejä vain harvakseltaan, mutta ne ovatkin sitten suurempia, tasokkaampia ja usein myös omaperäisempiä kuin Xbox Live Arcaden teokset. Siinä missä Sonyllä ei ollut ladattaville peleille kokorajoituksia, on XBLA-pelien pitänyt mahtua aina annetun kokorajan sisään. Rajaa on toki kasvatettu jo monta kertaa, mutta XBLA-pelit ovat edelleen suhteellisen pieniä, ainakin Pleikkaristoressa julkaistuihin järkäleisiin verrattuna. Ei aina pikkupelejä, ei edes huonoja, mutta kuitenkin vaatimattomampia.
Molemmilla linjauksilla on etunsa. Toinen julkaisee harvakseltaan isoja ja laadukkaita teoksia. Toinen koko ajan pieniä, kivoja pelejä.
Täytyy kuitenkin sanoa, että Sonyn politiikka PSN-pelituotannossaan on kunnioitettava - ja saa ainakin allekirjoittaneelta monta irtopistettä. Siren Blood Cursen, Echochromen, Elefunkin, The Last Guyn, Warhawkin ja Super Stardust HD:n kaltaiset isot, äärimmäisen omaperäiset ja vetovoimaiset pelit jäävät hyvin mieleen ja pitävät pelaajan otteessaan paremmin kuin puolen tusinaa pikkupeliä yhteensä.
Ja miettikääpä, miten paljon pokkaa on vaadittu siihen, että joku uskaltaa julkaista digikaupassaan täysimittaisen myös Blu-ray-levyllä julkaistavan pelin? Vaikka Siren: Blood Curse täytyikin jakaa nettijakelua varten 12 osaan, niin on se upea ja monta seläntaputusta ansaitseva veto. Tätä varten pelikonsoleissa on kiintolevy ja laajakaistayhteys - ja pelaajilla luottokortit.
Vielä erikseen täytyy kunnioittaa niitä Sonyn pelipuolen päättäjiä, joilla on ollut pokkaa hyväksyä The Last Guyn ja Echochromen kaltaisia pelejä. Sonyn pomoportaan porukan uskallus hyväksyä omaperäisiä pelikonsepteja onkin tuonut upeita tuloksia, vaikka niiden saattaminen ostavan yleisön tietoon voikin olla haastavaa.
Ja Läskiprinsessa sitten....
Ihan oma lukunsa on Sonyn hintapolitiikka. Siren Blood Curse, 30 euroa? Super Stardust HD kaikkine lisäosineen 10 euroa? Jumakuta. Ei ole hinnalla pelejä pilattu. Tuntuu ettei Sony tähtää niinkään voiton tekemiseen, vaan yrittää potkia PlayStation Networkiä ja Storea kovempaan vauhtiin. Sinänsä ymmärrettävääkin sen pitkän surkeilun jälkeen.
Ja kun omaperäisistä peleistä puhutaan, niin LittleBigPlanetia ei voi ohittaa, vaikka sitä ei levitetäkään nettijakeluna. Se on kuitenkin valtaisan selvä esimerkki Sonyn tuesta omituiselle, periaatteessa täysin epäkaupallisille pelikonsepteille. Toivottavasti LBP:kin hyväksyneen Phil Harrisonin seuraajalla on yhtä avara mielikuvitus pelikonseptien suhteen.
Sony onkin nyt hyvässä tilanteessa. PlayStation Network on kasvanut vaikeiden lapsuus- ja teinivuosien jälkeen vastuulliseksi aikuiseksi, joka tarjoaa pelaajakansalle huippuunsa hiottua laatua ja ennen kaikkea häikäisevän omaperäisiä peliteoksia. Vaikka kilpailu Xbox Live Arcaden pelivalikoiman kanssa on yhä kovaa, semminkin kun myös XBLA:ssa on nähty kasvavassa määrin omaperäisiä laatuteoksia kaameiden retroräiskintöjen ja kolikkopelikäännösten sijaan, niin ainakaan PSN:n ei tarvitse enää hävetä. Vaikka pelejä ilmestyy vain harvakseltaan, vaikka kaikista ei ilmesty vieläkään pelattavia demoja, niin pelien laatu ja omaperäisyys ovat kautta linjan viittä tähteä. Siksi moni PSN-peli onkin käsitelty itsenäisenä, täysimittaisena arvostelunaan arvostelukoosteen sijaan.
Kirjoittaja on ostanut lukuisia pelejä PlayStation Storesta omalla rahallaan ja pitää muun muassa Siren: Blood Cursesta ja The Last Guysta. Kirjoittaja myös haluaisi, että kaikista peleistä julkaistaisiin demoversio, sillä esimerkiksi maestro Lehtosen Last Guy -arvostelun lukemisen jälkeen ostopäätökseen vaikutti ratkaisevasti pelattavan demon kokeilu.

Vanhojen pelilehtien siunaus ja kirous

Blogiteksti julkaistu alkujaan 13.10.2008. Päivitetty ja laajennettu 2017.
Pitkäaikainen muinaisten tietokone- ja pelilehtien kaaos toimistolla on kohtapuoliin voitettu, vaikka nujertamista niissä riittää vieläkin. Mutta hyvältä näyttää jo. Saimme näet lopultakin, vaivaisen puolen vuoden "pitäis noi hyllyt pistää seinälle" -jahkailun jälkeen toimiston testihuoneen seinälle kunnon hyllyt nimenomaan vanhoille lehdillemme. Kiitokset tästä Veijolalle!

Hyllyjen ohella iso kiitos menee harjoittelijallemme Susannalle, joka uiskenteli lehtipinoista toiseen, järjestellen pitkin toimistoa levinneet pinot jonkinlaiseen järjestykseen. Enää pieni pinnistys ja retrolehtiarkistomme on lopultakin kunnossa.

Oheisissa kuvissa näkyy pieni osa lehdistä, joita allekirjoittanut osteli aikoinaan kultaisella 80- ja hopeaisella 90-luvulla. Pinoissa on muun muassa ACEja, Computer & Video Gameseja, PC Formateja, Your Computereja, ZZAP 64:iä, Amiga Formateja ja ties mitä. Pääsivätpä samalla MikroBitinkin viimeisimmät 6-7 vuosikertaa järjestykseen ja kohta toivottavasti kansioihinkin. Mutta mitähän noille vanhoille Biteille ja C=Lehdille tekisi, osasta kun löytyi jo toiset, kolmannetkin kappaleet...

Näiden lehtien kohdalla on mukavaa ajatella, että kyllä se pitkän linjan hamsteroiminen on kannattanut. Paljon on kamaa annettu pois tai mennyt roskiin muuttojen myötä, mutta jotkin asiat vain ovat olleet niin tärkeitä ja rakkaita, ettei ole raaskinut. Kuten lähinnä sydäntäni olleet pelit ja monen monta hyllymetriä lehtiä.

Vanhat lehdet ovat muuten hyvin suosittua taukolukemista, sillä niiden avulla on mukava verestää muistiaan - ja saapa niistä usein loistokkaita juttuideoitakin. Retrohtaville toimittajille wanhat jutut ovat tervetullutta lomaa nykypäivän meiningeistä ja oivia tilaisuuksia taaksepäin miettimiseen, jotta millainen se maailma tuolloin olikaan. Ja miten silloin arvosteluihin ja uutisoituihin peleihin suhtautuu tänään, saati mitä niistä edes muistaa.

Maailma oli muutenkin jännä paikka, sillä uutiset luettiin sanomalehdistä ja peliuutiset kerran kuussa ilmestyvistä lehdistä. Etenkin brittiläiset tietokone- ja pelilehdet olivat arvossaan siellä, missä niitä sai lehtihyllyistä tai sai tilattua paikalliseen kirjakauppaan.

Ja kun joku osti uuden lehden, niin siinä olleista kiinnostavista peleistä kyllä kovasti huhuttiin ja koetettiin löytää, että olisiko joku sen sattunut ostamaan tai muutoin - krhm - hommaamaan.