Vanhoja muistellen: City of the Lost Children oli hyvä leffa, kamala peli (55/100)

Julkaistu alkujaan: MIKROBITTI 4/1997

Kiitokset: Janne Rautiainen arvostelun skannaamisesta. Oheinen teksti on OCR-tunnistettu lehtijutusta, , josta saa kiittää tavutushäröjä ja/tai puuttuvia väliviivoja.

10-vuotiaan orvon Mette-tyttösen elämä ei ole aivan kohdallaan. Kotikaupunkia riivaa sarja lasten katoamisia, jotka osoittautuvat Krank-nimisen tiedemiehen tekosiksi. Krank on menettänyt kyvyn uneksia. ennenaikaisesti vanhentuva mies varastaa lasten unelmat ostaakseen näin jatkoaikaa. Krank sieppaa Mietten ystävän pikkuveljen, ja orpokodin ilkeä johtajatarpari pakottaa Mietten rikoksen poluille.

Saman nimisen, Ranskassa suositun, elokuvan mukaan ja leffaväen avustamana tehty seikkailupeli vie pelaajan "maailmaan joka on kuin yhdistelmä Oliver Twistin ja Jules Vernen tarinoita." Tarina koostuu viidestä tasosta, tehtävästä jotka ratkotaan järjestyksessä. Preussilaisen marssijärjestyksen mukaan tehtävät ratkaistaan joustamattoman kaavan mukaan: tee tätä niin voit tehdä sitä jne kunnes tavoite on saavutettu. Ettei pelaaja tuhlaisi aikaansa turhiin maisemaretkiin, ylimääräiset alueet on suljettu portein. Lineaarisuus ei sinänsä ei haittaa, mikäli seikkailu on muuten kohdallaan, mutta CLC kompastuu erityisesti tönkköön käyttöliittymäänsä, mihin liittyen lineaarisuuskin muuttuu erityisen raskaaksi taakaksi.

CITE astuu seikkailupelien näyttävyyskertoimissa jälleen askeleen eteenpäin. Grafiikka on todella kaunista, mutta ennen kaikkea sen välittämä tunnelma ja syvyysvaikutelma ovat vaikuttavan erikoisella paletilla toteutetun massiivisen arkkitehtuurin myötä huikeaa. Vaikutusta höystetään renderoidun grafiikan päälle luotavilla koodiefekteillä: valot välkkyvät, takka loimottaa ja valaisee, hahmo suurenee ja pienenee etäisyyden mukaan ja äänetkin kuuluvat sitä voimakkaammin mitä lähempänä toimiva hahmo on. Osasta paikkoja on myös kaksi kuvakulmaa, suurempi yleisnäkymä ja eri suunnalta kuvattu lähempi zoomaus tarkempia toimia varten. LucasArtsin iMUSEjärjestelmän tyyppisesti taustamusiikit vaihtelevat paikan ja tilanteen mukaan.

Pelin luonnissa on käytetty paljon tekniikkaa. Suurin panostus on hahmojen animoinnissa: näyttelijät ovat esiintyneet anturein varustetuissa puvuissa. Täten kaapattujen liikeratojen päälle on siirretty renderoidut hahmot  tuloksena on hämmästyttävän aito ja pehmeä liikkuminen. Melkeinpä voisi väittää, että koiran pettyneen ilmeenkin erottaa kun sen raukan jättää ilman luuta.

Miksi, oi miksi, pelijärjestelmä on sitten muuten sössitty niin amatöörimäisesti? Liikkuminen ynnä muu vielä menettelee, kunhan junttaa juoksunappulan pohjaan, vaikka syvällisyydestä ei ainakaan voi puhua. Kaikki puheet ovat valmiiksi purkitettuja ilman vaihtoehtoja: esineitä voi ottaa/pudottaa/käyttää ja Mietten supersankaritaito on kyykistyminen. Pelattavuus on vain pilattu esinejärjestelmällä. Eri kuvakulmista huolimatta moni paikka jää väistämättä näkymättömiin, ja miksi suurin osa esineistä on piilotettu nimenomaan näihin koloihin? Tai miksi hahmon on seistävä juuri tietyllä etäisyydellä, mielellään tietyssä kohdassa ja katsottava tismalleen oikeaan suuntaan jotta inventaariojärjestelmä noteeraisi sen? Kun lineaarisesta seikkailusta puhutaan, yhdenkin ainoan esineen piilottelu on yhtä haastava kuin betoniporsas koulubussille. Päreet paloivat, kun jotain selvästi puuttui eikä mitään löytänyt ennen kuin Miette sattui juuri oikean pikselin päälle ja läntti osoittautui metallitangoksi joka olikin ongelman avain. Jopa avainlokaatiot, paikat joissa asioita voi tehdä, kuten tunkea rauta majakan sähkötauluun, ovat vihastuttavan nuukia Metten sijoituksesta. Ja sellaisena sokerina vielä, että sata renderoitua lokaatiota tekee itse asiassa aika lyhyen seikkailun. Kun hotspottien jahtaamiseen menevää aikaa ei lasketa.

City of the Lost Children on megaadventure, jossa on panostettu kaikkeen muuhun paitsi itse pelattavuuteen. Sehän riittää, että kuvat ja jopa livetoiminta näyttää jumalaiselle ja äänet ovat ammattimaista tekoa. Vai?

JUKKA O. KAUPPINEN

Psygnosis
Lyhyesti: Kaunis, surrealistinen, vaikuttava seikkailu josta saa hermoromahduksen.
Testattu: DOS, P166, Win95, PCI SVGA, 4xCD, SB AWE32
Grafiikka: 94
Äänet: 90
Pelattavuus: 35
Vetovoima: 50
55 / 100 pistettä

Huikeutta kahdessa sukupolvessa - Sam & Max

Julkaistu alkujaan 3.4.2008 - kirjoittaja Miikka Lehtonen.
Jos joku teoreettinen kyselijä tiedustelisi suosikkisarjakuvaani, en joutuisi miettimään hetkeäkään, vaan vastaisin ykkösellä "Sam & Max". Toisin kuin monet muut Sam & Max -diggarit, olen itse nauttinut herkkuni aidossa kirjamuodossa jo toista vuosikymmentä.

Tämän myös huomaa sangen selkeästi wanhan ja täysin tuurilla eräästä tamperelaisesta sarjisliikkeestä bongatun Sam & Max: Surfin' The Highway -kirjani kunnosta, jonka sivujen välistä löytyy niin teekkarien jättämiä näkkärinmuruja kuin etelän hiekkarantojen tunnelmaakin. Kirja on reissannut ja nähnyt paljon vuosien varrella. Sitä on luettu lentokoneissa, busseissa, odotushuoneissa ja ties missä muualla. Sen avulla Samin ja Maxin riemut on tutustettu lukemattomille tutuille.

 Tätä taustaa vasten olikin suorastaan upeaa, että mainioista Sam & Max -episodipeleistään tuttu Telltale Studios teki vuosikymmenen kulttuuriteon ja painoi uudelleen kaikkien aikojen parhaisiin sarjakuviin lukeutuvan Surfin' The Highway -kokoelman.

 

Tyylikkään mustat kannet kätkevät sisäänsä kaikki samat sarjikset kuin entinen painoskin, mutta lisäksi vielä uutta, vanhan kirjan painamisen jälkeen julkaistua materiaalia. Hieman alkuperäistä pienempi koko on tavallaan harmi, koska taiteen pitää olla aina mahdollisimman suurta. Toisaalta painojälki on hyvää ja tarkoitusperä on mitä jaloin.


En ole silti vanhaa rakastani hylkäämässä, vaan käynnissä on kova pohdinta - siirretäänkö vanhus museokappaleeksi kirjahyllyyn, vai onko uuden version kohtalona päätyä keräilykappaleeksi alkuperäisen jatkaessa lukukäytössä? Aika näyttää, mutta luettava uusikin joka tapauksessa jo oli. Ei näitä pölyä keräämään ole ostettu.

Ja siltä varalta, että joku on onnistunut missaamaan mainiot Sam & Max -pelit ja jopa alkuperäisen sarjakuvan, mainittakoon että Telltale kaupittelee yhä kaikkia erittäin hyvään hintaan. Ostakaa, voitte kiittää minua myöhemmin.