Retrokelaaja 09 - Polku kohti avoimuutta

Retrokelaaja on Pelaaja-lehdessä ilmestyvä palsta, jolla kirjoitan kaikenlaista sekavaa videopelimaailman historiasta, usein nykypäivään peilaten. Aiheita voivat olla niin pelien teknologiat, pelikoneiden tekniikka tai ihmiset. Blogissa on luettavana vanhoja Retrokelaaja-tekstejä. Palsta on yksisivuinen, joten 3 500 merkissä täytyy pystyä käsittelemään jokin aihe ainakin jollain tapaa.

Lisätietoja: https://pelaaja.fi/ 

Juttu ilmestynyt alkujaan Pelaajan numerossa 219.

Avoimista maailmoista puhuttaessa on helppo sotkeutua termeissä. Puhutaanko avoimesta pelista vai hiekkalaatikosta? Nehäan ovat kaksi eri asiaa, vaikkakin joskus tiukasti toisiinsa kiedottuina.

Cyberpunk 2077, Assassin's Creedit seka Red Dead Redemption- ja Grand Theft Auto -sarjan 2000-lukulaiset osat ovat väkeviä esimerkkejä avoimista hiekkalaatikoista. Kyllä kelpaa kulkea, mekastaa ja katsoa, kuinka pelimoottorin säännöt natisevat pelaajien kikkaillessa.

Avoimuutta on tavoiteltu jo aivan pelien alkuajoista saakka ja yllättävän monipuolisin menetelmin, ja esimerkiksi jo Metroid (1986) toi tasohyppelyihin aivan uudenlaisen näkökulman. Perinteisesti tasohyppelyt ja räiskintäpelit etenivät tiukasti yhteen ainoaan suuntaan: ehkä oikealle, ehkä ylöspäin, ehkä ruutu kerrallaan. Takaisin ei ollut tulemista, sills takaisinpain ei voinut loikkia eikä edelliseen ruutuun voinut palata.

Sääntöön oli toki poikkeuksensakin. Esimerkiksi Ultimate Play The Gamen (myähemmin RareWare ja Rare) Sabreman-pelisarjassa kuljettiin huolettomasti edestakaisin suurillakin pelialueilla. Etenkin Underwurldesta (1984) oli vain lyhyt matka Metroidiin, jonka tärkein innovaatio oli hahmon kehittyminen ja uusien taitojen hankkiminen matkan aikana. Niiden avulla ja tehtäviä suorittamalla pelaaja pääsi aiemmin mahdottomiin tai lukittuihin paikkoihin, siinä missä Underwurlden maailma oli avoin alusta saakka.

Avoimuus oli muinaisten aikojen pelintekijöiden erilainen haaste. Pelikoneiden muistiin tai tallennuslaitteille ei mahtunut suuria maailmoja, elleivät ohjelmoijat olleet innovatiivisia. Kolumnisarjassa aiemmin mainittu Seven Cities of Gold (1984) tarjosi maailmageneraattorin lisäksi kokonaiset kaksi manteretta seikkailtavaksi, mutta peli käyttikin levyasemaa karttadatan striimaamiseen ja muutosten jatkuvaan tallentamiseen.

Toisaalta moni roolipeli tarjosi laajoja maailmoja, mutta käytännössä pelaamista rajoitettiin lineaarisilla tehtavillä tai vaarallisia hirviöitä kihisevillä alueilla. Poikkeus sääntöön oli Richard "Lord British" Garriottin Ultima-sarja (1981—), jonka jo ensimmäisessä osassa tavoiteltiin tavallista enemmän vapautta. Seikkailu ei alkanutkaan suoraviivaisella käskynjaolla, vaan pelaajan täytyi toikkaroida Sosariassa niin kauan, kunnes löytää jonkun antamaan määräyksiä. Myöhemmin Ultimat pusersivat koko avoimen hiekkalaatikkomaailman käsitteen kahdeksaan bittiin.

Lisää eri tavoin toteutettua avoimuutta löytyy vaikkapa David Brabenin ja Ian Bailin Elitestä (1984) sekä Will "The Sims" Wrightin Raid on Bungeling Baysta (1984). Elite tarjosi 48 tai 64 kilotavuun ahdettuna kahdeksan galaksia, joissa kussakin oli 256 planeettaa. Pelaaja saattoi lennellä avaruusaluksellaan minne halusi, eikä moni nykypelikään kykene tarjoamaan samaa seikkailun makua. Sisältö syntyi proseduraalisella generoinnilla, jossa alkuarvosta voitiin luoda loputtomasti uusia planeettoja, joiden arvot olivat samat jokaiselle pelaajalle jokaisella pelikerralla.

Bungeling Bayssa taasen oli yksi ainoa kartta, jossa ei ollut lainkaan seinämiä. Tarpeeksi kauan itään lentämällä pelaaja saapui lähtöpaikkaansa lännestä. Se oli oiva ratkaisu mutta ei vielä varsinaisesti avoin maailma. Nyt ratkaisevaa olivat dynaamisuus ja tavat, joilla pelaaja pystyi taisteluhelikopterillaan vaikuttamaan ympäristöönsä ja joilla se reagoi pelaajaan.

Matka Zeldasta (1986) Skyrimiin (2011) onkin ollut sarja pieniä askelia, suurempia harppauksia ja innovaatioita. ldeoiden siemenistä kasvoi suuria maailmoja, joista meidän kelpaa nauttia tänään täysillä.

Vanhoja muistellen: Harry Potter ja Puoliverinen Prinssi (ennakko)

Juttu on julkaistu alkujaan dna Pelit / Lumonetti -sivustolla 25.05.2009.
Tämä on lyhyt ennakkojuttu vielä tässä vaiheessa julkaisemattomasta pelistä, joka julkaistiin vuonna 2009 alustoille: Mac, DS, PC, PS2, PS3, PSP, Wii, X360, Mob.
Tekijä: EA.
Vähän tässä oli kirjoittaja oudolla vyöhykkeellä. Ei mitään muistikuvaa millainen peli sitten lopulta oli, arvostelun kai teki joku avustaja.

Harry Potter -pelit ovat huikeita teoksia. Kriitikot jaksavat narista niitä pelistä toiseen, nonstoppina. Pelaajat sen sijaan viihtyvät niiden parissa jopa hämmästyttävän hyvin. Ensi kesänä saapuva Harry Potter ja Puoliverinen Prinssi -leffa saa tuttuun tapaan rinnalleen myös pelin.
Puoliverisen Prinssin lähtökohdissa pelin brittiläiset tekijät kertovat tavoitteidensa olevan monipuoliset, mutta yksi tärkeimmistä on tietysti pelisarjan kohdeyleisön tavoittaminen ja miellyttäminen. Vanhempia - ja nuorempia - faneja ehkä ärsyttävästi ydinkohderyhmäksi lasketaan nimenomaan 8-12-vuotiaat fanit, vaikka faneja toki riittää nuoremmistakin aina papparaisikäisiin saakka.
Pelillä onkin haastetta tavoittaa sekä nuorimmat pelaajat että pitää myös vanhemmat otteessaan. Nuorempiin pelaajiin vetoavien uusien minipelien ohella pelissä on myös dramaattisempaa tarinankerrontaa ja pottermaista seikkailua, joka viihdyttää faneja myös laajemmin.
Puoliverinen Prinssi tuo mukanaan verrattain paljon uusia jippoja, ennen kaikkea Wii-versiossaan. Vaikka peli julkaistaankin useille eri pelikoneille, niin nimenomaan Wii on se ykkösalusta, jossa on eniten uutta ja mielenkiintoista. Tästä kiitos ennen kaikkea Nintendon konsolin ohjauslaitteille. Uusia pelitiloja on suunniteltu juuri heiluteltavat ja liikuteltavat ohjaimet mielessä.
Uusista pelitiloista ehdottomasti hauskimmaksi nousi kokeilussa taikurien kaksintaistelu, Wizard Dueling. Siinä taikurit ottavat kiivaasti mittaa toisistaan loitsujen viskonnan jalossa taidossa. Taikataistelua löytyy niin yksinpelitarinan puolelta pelin avainkohdissa, että suoraan päävalikosta avautuvana yksin- ja moninpelinä.
Taikakamppailuissa kaksi väkivahvaa taikuria seisoo vastakkain pitkän käytävän varrella. Sitten otetaan wiimote- ja nunchuk-ohjaimet käteen ja annetaan rytkyä. Erilaisia liikkeitä ja liikesarjoja syntyy heiluttamalla molempia ohjaimia. Liikkeet ja liikesarjat synnyttävät hyökkäys- ja puolustusloitsuja, joiden lisäksi ottelijoita voi liikuttaa käytävällä niin sivu- kuin syvyyssuunnassa. Väistöt, liikkeet ja loitsut nivoutuvat saumattomiksi liikesarjoiksi, kun pelaajat syöksyvät loitsinnan keskelle.
Ja ainakin allekirjoittaneelle loitsinnan hauskuus tuli jopa yllätyksenä. Vaikka kyseessä on käytännössä minipeli, niin siinä on kiva pelattavuus ja mainio idea. Loitsinta onkin hyvä lisä pelin kokonaisuuteen.
Harry Potter -pelien teossa on myös yksi yllättävä vahvuus. Peliä tekee EA:n brittiläinen osasto EA Bright Light, joka sijaitsee vain tunnin ajomatkan päässä Harry Potterien elokuvastudiolta. Bright Light on tehnyt Potter-pelejä jo seitsemän vuoden ajan, joten väki tuntee toisensa jo melkoisen hyvin. Niinpä tietojen ja mielipiteiden vaihto sujuu jo rutiinilla, molempia osapuolia auttaen.
Bunney kehuukin miten pelitiimi pääsee nykyään käsiksi elokuvan materiaaleihin.
"Me hengaamme yhdessä leffantekijöiden kanssa ja saamme vuosi vuodelta enemmän leffakamaa käyttöömme. He soittavat ja kertovat, että nyt on esimerkiksi tehty elokuvan hahmoille uusia vaatteita, tarvitsitteko niistä kangasnäytteitä?"
Puoliverinen prinssi -peli ilmestyy 2.7.2009 DS:lle, Macille, PC:lle, PS2:lle ja PS3:lle, PSP:lle, Wiille ja Xbox 360:lle.

Jukka O. Kauppinen

Ps. Tiesitkö että meillä on tällainen makea Retro Rewind -niminen retropelilehti?
Sen voi tilata osoitteesta https://retrorewind.fi/tilaa/

Vanhoja muistellen: Syndicate yllättää - pelilegendan uusversio tuntuukin hyvältä (ennakko)

Juttu on julkaistu alkujaan dna Pelit / Lumonetti -sivustolla 13.12.2011 14:56.
Peli julkaistiin alkujaan vuonna 2012 PC:lle, PS3:lle ja Xbox 360:lle.
Tekijä: Starbreeze / EA
Ei tämä sitten ihan niin onnistuneesti lopulta mennytkään läpi. Tässä vaiheessa kuitenkin tuntui vielä varsin kivalta.
Cyberpunk-pelisarjojen kiistattomasta kärjestä löytyy Deus Exien lisäksi myös Bullfrog Productionsin luoma Syndicate-sarja. Se sijoittuu kiehtovaan dystopiaaniseen tulevaisuuteen, jossa varsinaiset valtiot ovat käytännössä hajonneet ja maailma ajautunut jättimäisten syndikaattien hallintaan.
Ihmisiin "hyvänä tarjouksena" asetetut mikrosirut ovat alistaneet pahaa-aavistamattomat tavikset syndikaattien armoille ja toisinaan jopa suoranaiselle aivopesulle.
Ensimmäinen Syndicate ja jatko-osa Syndicate Wars olivat isometrisesti kuvattuja taktiikkapelejä, joissa pelaaja kontrolloi joukkiota raskaasti varusteltuja agentteja, syndikaattien likaisimman työn hoitava muokattuja supersotureita. Jostain syystä hyvin toimiva ja kiehtova konsepti ei kantanut tätä pidemmälle, ja koko pelisarja vaipui Bullfrogin kaatumisen jälkeen unholaan.
Tai näin kaikki luulivat. Ruotsalainen Starbreeze Studios on nimittäin kaikessa hiljaisuudessa valmistellut "modernille yleisölle" suunnattua Syndicatea, mikä käytännössä tarkoittaa kolmiulotteista räiskintäpeliä. Tällaisessa tilanteessa on helppoa olla skeptinen, mutta alustavan testauksen perusteella näyttää siltä että Starbreeze on harharetkellään osunut todelliseen kultasuoneen.
Kolmiulotteisen kuvakulmansa ja science fiction-teemansa vuoksi Syndicatea on uskomattoman helppoa ja luontevaa verrata syksyn kovinpaan scifi-hittiin Deux Ex: Human Revolutioniin. Allekirjoittanutta kyseisen pelin mekaniikan pakottavuus Non-lethal Takedowneihin ja hiippailuun lähinnä ahdisti, joten vastapainona Syndicaten moraalin yläpuolelle kohoava ultraväkivaltaisuus iski täysillä.
Dart-6-siru on melkoinen yleisavain, jolla tosiaan saa aikaiseksi varsin huvittavia skenaarioita. Yleisin sirun käyttömekanismi ainakin demossa oli vihollisen pakottaminen itsemurhaan: toisinaan onneton uhri ampui itseään päähän, mutta paljon hauskemmissa tapauksissa tämä otti käteensä kranaatin ja räjäytti sekä itsensä lisäksi myös kaverinsa. Olo oli kuin Vampire the Masquerade: Bloodlinesissä parhaimmillaan.
Väärän työnantajan palveluksessa olevien onnettomien lisäksi kentät ovat pullollaan myös viattomia siviileitä, joiden teloittamiseen on useita varsin väkivaltaisia metodeja. Dart-6:n ominaisuuksia voi alun ominaisuuksien lisäksi päivittää, ja sirun käyttöä rajoittava tekijä on varsin hauska: sirua ei suinkaan ladata piilossa kykkimällä, vaan käyttöenergia latautuu ainoastaan tappamalla ja taistelemalla. Siinä teille, hiippailijat.
Syndicate oli peli jonka suhteen pelkäsin pahinta, mutta lopputulos on jotain aivan muuta. Se on ainakin alun perusteella onnistunut vangitsemaan Syndicaten tylyn, lohduttoman ja avoimen hyväksi käyttävän maailman täydellisesti ja käärimään sen vielä vakuuttavaan audiovisuaaliseen toteutukseen.

Jukka O. Kauppinen

Ps. Tiesitkö että meillä on tällainen makea Retro Rewind -niminen retropelilehti?
Sen voi tilata osoitteesta https://retrorewind.fi/tilaa/

Mass Effect ja integriteetin turmio

Teksti julkaistu alkujaan 23.1.2008. Kirjoittaja Jason Ward.

Sinällään surkuhupaisaa, kuinka usein tilaisuus tekee tekopyhän. Kun yksi tietämättömyyteensä ja ennakkoluuloihinsa pelastuslautan tavoin tarraava tusinasaarnamies tarjoaa syyttävän sormensa ja liudan palopuheita norsunluutornistaan (ja kamerat käyvät), jokohan ovat äärioikeistolaiset kristityt jonossa tuomitsemassa milloin minkäkin pelin, levyn, elokuvan, kirjan tai naapurin Einarin (pelaa roolipelejä ja kuuntelee Deep Purplea) helvetin alimpaan rakoon, etulinjassa luonnollisesti Reilu ja Tasapuolinen (tm) Fox News.

Näin kävi, kun äärikonservatiivinen poliitikko Kevin McCullough hyökkäsi Mass Effecti -roolipelin kimppuun syyttäen peliä ja sen alustana toimivaa Xbox 360 -konsolia pienokaisten turmelemisesta hirvittävän kera kauhistuttavan pikselipervoilun avulla. Tuskin ehtivät tuomiopäivän kellot lyödä minuutin päälle 1984, kun sivistyneen maailman räikein uutiskanavan irvikuva Fox News hyppäsi tarinantynkään kiinni kuin korppikotka haaskalle. Tokihan tiedämme, että omaa kapeakatseista nirvanaa häiritsevien epäkohtien ruotiminen ja "syntisten" polkeminen ovat paras tapa hankkia sekä näkyvyyttä mediassa että kannatusta krusifiksiaan puristavilta, kärkkäästi äänestyskopissa viihtyviltä Yhdysvaltain keskilännen kotirouvilta, mutta antakaa mun nyt kaikki kestää.

Mass Effectin tuomitseminen "pornopeliksi" livahtaa jo niin kauas ammattimaisen journalismin ihanteista, että Hemingway heittää puolivoltteja haudassaan. Tähän mennessä olin kuvitellut Foxin ymmärtäneen veteen piirtämänsä viivan merkityksen ja hakeneen pesäeroa "oikean" uutistoimituksen ja mm. Bill O'Reillyn luotsaaman The O'Reilly Factor -paneeliohjelman republikaanis-konservatiivisiin ihanteisiin kallistuvan provo-journalismin välille.

Vaan nyt alkavat rajat jo hämärtyä. Fox Newsin Mass Effect -stoorissa allekirjoittanutta ei niinkään häiritse jutun sisältö - suurenteluun ja pelon lietsontaan perustuvaa peliuutisointia valtavirtamediassa, omg - vaan ammattitaidottomuus, jolla Foxin edustajat tässä(kin) tapauksessa operoivat. Oma lempikohtani on juontajan kuvaus siitä, kuinka "pelaaja voi säädellä tasan tarkkaan mitä seksiaktissa tapahtuu". Aijaa. Propsit kuitenkin väittelyyn osallistuneelle pelitoimittajalle Geoff Keighleylle, joka löi parhaansa mukaan luita eripuraa lietsovien jästipäiden kurkkuun.

Pseudo-haastattelun jälkeen käynnistyvä paneeli oli sitten taas sen tason keharihuumoria, ettei edes Jeesusta naurata. Että pelilootan takaako se ikäraja haetaan vinkkeliin ja oivoi kun on vaikea löytää, minä kun luulin että USA:ssa omaa K18-leimaamme vastaava M for Mature jököttää pelikotelon etukannessa kuin esiteinin lemmenelin sinisen ulkoavaruuden anuksen livahtaessa ruudulla. Että edes sen verran pientä yksityiskohtaa ei saada oikein.

No, mitä sitä keskittymään edes niihin pienenpieniin detaileihin, kun kokonaiskuvan hahmotuskin on niin ylipääsemättömän vaikeaa. Miten näillä ihmisillä voi olla työpaikka valtakunnallisen uutiskanavan palveluksessa? Kuka nämä ihmiset palkkaa? Kaikista pelottavin kysymys: kuka näitä ihmisiä uskoo?

Such is the way of the world. 100 vuoden päästä maailmaa johtavat valkoisen piippalakin viralliseksi juhlapäähineekseen tunnustaneet äärikonservatiivit, rahassa uivat ja ulkoavaruuden örrimörrejä pelkäävät skientologit sekä pronssista valetun Jobs-jumalansa edessä polvistuvat Appleheadit. Foliohatut päähän, tulevaisuus on tänään.

Muistutettakoon loppuun, ihan piruuttaan vain jos ei muuten, että muuan Fahrenheitissa - maanmainio peli sekin - oli huomattavasti verevämpi ja reippahasti syvemmällä itse aktin kuvaamisessa piehtaroiva seksikohtaus, jota voitaneen syyttää sellaisen tason esineellistämisestä (pelin päähenkilöt ovat hieroneet lähempää tuttavuutta about 2 sekuntia ja eikun tattia vakoon), johon verrattuna Mass Effectin pienen ikuisuuden kestävän "tygsin susta, tyggääks säki musta" -vatvomisen päättävä lemmenhetki on kuin vertaisi Lolloa Kotilieteen.

Mainittakoon että JOK uutisoi aiheesta alkujaan otsikolla "Mass Effect onkin digitaalista sodomiaa, virtuaalinen orgastinen raiskaus ja kauhistuttavin pornopeli ikinä".

Lukijakommentti:
Ei siinä Fahrenheitissäkään kovin paljoa näkynyt. Hieman rintaa saatto olla ekalla kerralla vilahtaa, mutta pääosin selkää ja toisella kerralla päähenkilö oli jäässä (kirjaimellisesti! :D)… Olin kyllä kans järkyttynyt videota katsellessani. Luultavasti Foxin "asiantuntijoiden" mielestä civilizationkin luo holocaustia ihannoivia hitlereitä, kun pelissähän voi sotia eri kansakuntien välillä. Herää kysymys: toimiiko evoluutio? Foxin pohjanoteeraus, tai ainakin hyvin lähellä.
- Rullis     

Pelijuttuja: Warhammer Vermintide 2, Battlefront II, Tesla vs Lovecraft...

Tänne kun on tullut laiteltua joutavaa ja retrojuttua, niin linkitetäänpä vaihteeksu uudempaakin:

Parin vuoden takainen Warhammer-tulkinta Vermintide oli päheän riemastuttava ja viimeistelty nettiräiskintä, joka sai paljon rakkautta pelaajiltakin. Ja mikäs sen iloisempaa kuin palata samaan räväkkään nettimoninpelimaailmaan jatko-osan kera. Ruotsalaisen Fatshark-studion kaverit ovat todellisia Warhammer-rakastajia, ja jampat tekevät peliään isolla sydämellä, mikä näkyi ensimmäisen Vermintiden lisäksi myös jo nyt Vermintide 2:n lehdistön ennakkoversiossa. Otetaanpa siis tapparat olkapäälle ja nautitaan opastetusta ennakkomatkastamme Vermintide 2:n warhammerismiin. Matkaoppaanamme toimii Miikka Lehtonen.

Star Wars -pelit eivät ole olleet koskaan niin kovassa myllerryksessä, kuin mihin Battlefront II joutui. Mutta nettikohujen ja -kohkaamisen lomassa pitää muistaa yksi juttu: on siellä jossain se pelikin. Millainen se ylipäätään on? Hyvä, huono, kamala, mitä? Loikataanpa siis Star Wars Battlefront II:n uumeniin - tähtioppainamme Juho Anttila ja Heikki Mustonen - ja katsotaan mistä enttipuusta se on ylipäätään vuoltu.

Suuria muinaisia, pieniä muinaisia! Mitä tapahtuu, kun Nikola Teslan tiede kohtaa Lovecraftin muinaiset kauhut? Siinä menevät tähdetkin vinksalleen, kun Tesla tarttuu sähköhaulikkoonsa ja lähettää suurten muinaisten pienet apurit takaisin helvettiin ja pelastaa siinä samalla ihmiskunnan. Tamperelaisen 10tons-studion twin stick -räiskintä kauhoo riemastuttavalla tavalla Cthulhu-mythoksen uumenia, ja heittää sekaan nerokkaalla tavalla ainutlaatuisen nerokkaan Nikola Teslan keksinnöistä ammennettua hulluutta. Lopputulos on vauhdikas ja mukaansatempaava räiskintäpeli, joka nostaa hattua molemmille legendoille. Ennakoimassa Jukka O. Kauppinen - peli ilmestyy tammikuussa 2018.

Katastrofin jälkeisessä maailmassa ei ole aina ilo olla, saati yrittää elää. Onneksi rynnäkkökivääri tuo vähän lohtua maailman pahuutta vastaan. Sivilisaation raunioissa, itäblokkimaisissa tunnelmissa, rähjäisten tehdashallien varjossa käytävä rähinä on kuitenkin yhä selvästi keskeneräinen nettitiimiräiskintä, vaikka se onnistuukin myös viihdyttämään. Matkaoppaanamme ihmisyyden räiskeraunioille toimii Juho Anttila.

Halo-peleillään megamaineeseen noussut Bungie ei oikein onnistunut ensimmäisellä Destiny-pelillään. Kyllä siitä hyvä tuli mutta vasta ajan kanssa. Ja vähän sama on edessä myös Destiny 2:lla, vaikka se onkin etenkin näin PC-versiona rutkasti aiempaa parempi. Luvassa on tyydyttävää räiskintää, mutta pikkasen turhan vähän tarinaa, mikä syö ainakin joiltakuilta pelin pitkäkestoisuutta. Vaan liekö tarina se syy, jonka takia ensimmäistäkään Destinyä tahkottiin netissä moninpelinä vuosikaudet? Oppaanamme Destiny 2:n maailmaan toimii Miikka Lehtonen!

Resident Evil -pelisarjan isukki teki joku vuosi sitten The Evil Within -nimisen kauhupelin, joka oli aika kiva muttei kamalan hyvä kauhuseikkailu. Nyt palikat on saatu kohdalleen, sillä The Evil Within 2 on kova luu. Se on seikkailu täynnä jännitystä, groteskia, brutaalia fyysistä kauhua sekä unenomaista tunnelmaa. Astukaamme kauhun uumeniin. Oppaanamme painajaiseen toimii Miikka Lehtonen.

Lisätietoja: http://checkpoint-tv.fi/

Tänään ja huomenna: huonoa seuraa

Reissujuttu julkaistu alkujaan 15.5.2007.
Terveisiä vaan täältä Tukholmasta. Tänään ja huomenna kurkistelen ruotsalaisen Digital Illusionsin lukittujen ovien taakse. Luvassa on näet ensimmäinen kurkistus Xbox 360:lle ja PlayStation 3:lle ilmestyvään Battlefield: Bad Company -peliin. Kyseessä on ilmeisen laaja ensiesittely lehdistölle ja luvassa onkin ohjelmaa kahden päivän aikana. Odotan mielenkiinnolla. Etenkin jos vaikka vastaan sattuisi tulemaan vanhoja scenetuttuja.

Vähän infoa itse pelistä vielä viimevuotisesta lehdistötiedotteesta lainattuna:

Built from the ground-up for next-generation consoles using Digital Illusions’ bleeding-edge Frostbite™ game engine, Battlefield: Bad Company drops gamers behind enemy lines with a squad of renegade soldiers who risk it all on a personal quest for gold and revenge. Featuring a deep, cinematic single-player experience loaded with adventure and dark humor, the game delivers the series’ trademark sandbox gameplay in a universe where nearly everything is destructible.

“The heart of DICE’s multiplayer games is the frenetic, unpredictable nature of the sandbox experience, where anything could happen at any moment, and that’s what we’re bringing to the core of Battlefield: Bad Company’s single-player campaign, said Karl Magnus Troedsson, senior producer at DICE. “In a world that’s 90 percent destructible, the gameplay possibilities are infinite – the battlefield is always changing, forcing players, teammates, and enemies to react accordingly. Gamers will have total freedom to adapt to and tackle challenges in creative Battlefield-style ways.”

Meiltä parhaat vinkit paalien kasaamiseen. Just näin. No, hollantilaisen kollegan nimilapussa oli nimessä kolme sanaa ja sitten pelkkä lehden nimi. Neljä sanaa. Neljässä sanassa kirjoitusvirhe.

Ei se ole mikään roolipeli!

Kolumni julkaistiin alkujaan 18.5.2010 muutaman merkittävän tietokoneroolipelien julkaisun jälkeisten roolipelikeskustelujen jälkimainingeissa. Sillä mikä tekee roolipelin, jos ei eläytyminen rooliin?

Kolumnin kirjoittanut Juho Anttila.

Lajityyppiväittelyt juontavat juurensa varhaiseen kivikauteen. Mugrug, tavallista luovempi luolamies, löi yhteen kahta keppiä ja tuli keksineeksi samalla musiikin. Veljensä Grugrug teki saman kivillä, johon ensimmäinen musiikkifani, Glulglug, totesi tietävästi, ettei suoritusta voi luokitella musiikiksi. Siinähän ei käytetty äänen tuottamiseksi puuta, joka on aina kuulunut oleellisena osana musisointiin.

Asia ei ole sen jälkeen juuri edennyt. Oli taiteenlaji sitten mikä hyvänsä, kysymys siitä, mitä etikettiin on lupa kirjoittaa nousee välillä itse sisältöäkin tärkeämmäksi kinastelun aiheeksi. Hauskaa, opettavaista ja hyödyllistä, eikö vain?

Vaikka kritisoinkin aihetta, en malta olla osallistumatta väännöistä kiintoisimpaan. Mikä tekee roolipelistä roolipelin? Esimerkkitapauksiksi nostan aiemminkin käsittelemäni Biowaren tuoreet tekeleet Dragon Age: Origins ja Mass Effect 2. Pelit ovat oleelliselta sisällöltään kuin toistensa kopioita, mutta monen mielestä vain toinen ansaitsee himoitun nimen roolipeli. Miksi ihmeessä?

Sana roolipeli viittaa suoraan roolin pelaamiseen. Interaktiiviseen näytelmään, jossa pelaajat luovat tarinan itse pelinjohtajan pystyttämien ja sääntökirjan rajaamien kulissien puitteissa. Keskityttäessä sanaan ”rooli” joudutaan samalla toteamaan, että halveksittu larppaaminen on aidompaa roolipelaamista kuin mikään sääntökirjaan sidottu nopparalli. Hyi hemmetti, muovikorvahippa lähimetsikössäkö muka sitä oikeaa ropellusta?

Oma nuoruuteni kului hyvinkin ahkerasti vanhojen kunnon pöytäroolipelien parissa. Pelejä tuli kokeiltua valehtelematta kymmeniä. Lopulta ykköseksi nousi Rolemaster, peli, jossa löytyy sääntötaulukko vaikka nenän kaivamisellekin. Jälkikäteen tarkasteltuna roolipelaaminen oli hommasta välillä kaukana, hauskinta oli jännätä, tuleeko lyönnistä fumble tai critical.

Rolemaster muodostaa oivan sillan tietokoneroolipeleihin. Improvisointikykyisten pelinjohtajien puute on pakottanut lajityypin keskittymään toissijaisuuksiin, pelisääntöihin, itse roolipelin sijasta. On muodostunut aivan oma eläinlaji, tietokoneroolipeli, jota ei voi olla olemassa ilman kokemustasoja, kykypisteitä ja inventaariota. Tarina ja oikea roolin pelaaminen ovat päätyneet asioiksi, joiden kanssa flirttaillaan, mutta joita ei uskalleta nostaa pääosaan.

Tietokoneroolipelit ovatkin sellaisenaan tarkasteltuna roolipelin sijaan jonkinlaisia hahmosimulaattoreita. Kykyvalinnat ovat taktista valmistautumista taisteluun, lopputulos muistuttaa strategiapelejä. Tarinankuljetukseen keskittynyt pohjimmiltaan pelifilosofinen lajityyppimääritelmä on muuttunut pelkäksi pelimekaniikan nimeämiseksi.

”Fallout 2!”, huutavat puristit. Liityn kuoroon. Se on pioneerisuoritus, joka on joidenkin mielestä yhä yksi harvoista oikeista tietokoneroolipeleistä. Mutta siinäkin tapauksessa vedotaan roolin pelaamiseen vain päällisin puolin. Kun pintaa vähän kuopaistaan, vaikkapa julkaisemalla Fallout 3:n kaltainen pelimekaniikaltaan tyystin eri näkökulmasta toteutettu jatko-osa, nousee ääni kimakka protestikuorosta. Molempia pelejä pelanneena ja rakastaneena on vaikea nähdä, mikä on se tekijä, joka tekee Fallout 3:sta vähemmän roolipelin kuin edeltäjistään. Vähemmän tietokoneroolipelin ehkä, jos tahdotaan tehdä pelimekaaninen ruumiinavaus.

Tästä onkin hyvä palata Biowaren mestariteosten kimppuun. Sekä DA:O että ME2 nojaavat samaan perusrakenteeseen. Tarina etenee keskusteluiden kautta. Pelaaja tekee valintoja perustuen pelaamaansa rooliin. Nämä valinnat muokkaavat pieniä ja suurempia asioita vaikuttaen lopulta koko seikkailun lopputulokseen. Mitä muuta roolipelaaminen on kuin juuri tätä?

Okei, välillä toki vähän taistellaan ja tutkitaan ympäristöä. Mutta muuttuisiko kumpikaan peli oleellisesti, vaikka koko taistelumekaniikka irrotettaisiin kokonaisuudesta? Entäpä, jos DA:O:n taistelut vaihdettaisiin reaaliaikaiseksi miekanheilutteluksi ja ME2:n räiskinnän tilalle pultattaisiin vuoropohjainen taktinen taistelujärjestelmä? Olisiko ensiksi mainittu tämän jälkeen toimintapeli jälkimmäisen muuttuessa mystisesti roolipeliksi?

Oma mielipiteeni lienee tullut selväksi, mutta en silti jaa aiheesta lopullista tuomiota. Sen sijaan heitän ilmoille ajatuksen siitä, mistä valtaosa muistakin lajityyppiriidoista juontaa juurensa: Roolipeli on termi, jonka alle yritetään väkisin tunkea kaikki pelin osa-alueet tarinankerronnasta pelimekaniikkaan saakka. Useamman eri piirteen niputtaminen saman määreen alle ei kuitenkaan johda kuin epäselvyyksiin. Selkeämpään lopputulokseen päästäisiin, jos rajattaisiin pelimekaniikka kokonaan roolipeli-termin ulkopuolelle. Toisaalta, samalla jouduttaisiin luopumaan monesta mehukkaasta väittelystä, eikä se olisi lainkaan niin hauskaa.

Kolumni sai myös lukijakommentteja, joita perässä, tosin käänteisessä järjestyksessä:

eDome/Juho:

 Kyllähän ne rajat ovat oikeasti olemassa pen & paper -peleissäkin. Käytännössä siis, vaikka teoreettinen vapaus vallitsisikin. Yleensä mennään herrasmiessopimuksella suunnilleen siihen suuntaan ja sillä tavalla, mitä pelinjohtaja on suunnitellut. Jos ihan kauheasti haraa vastahankaan tahallaan ja tekee pelinjohtajan valmistelutyöt tyhjiksi, voipi olla, että peli loppuu ja tulee riita ihan tosielämässä. ??

Se on sitten melkein filosofinen kysymys, että ovatko tällaiset “pehmeät” rajat yhtä todellisia kuin pelijärjestelmän aiheuttamat, jos molempia seurataan yhtä lailla.

Griffin:

Tietokoneella saadaan aikaan seikkailupeli. Roolipeliin ei kuitenkaan kyetä, sillä niissä ei oikeasti voi päättää, millainen hahmo on ja miten hän vuorovaikuttaa ympäristön kanssa (esim dragons age).

Varsinkin keskustelut eivät kertakaikkisesti toimi eikä moni muukaan asia.

Koska vaihtoehdot ovat lukittuja -> seikkailupeli, ei roolipeli.

Jakkii:

Planescape Torment, IWDt ja BGt olivat itselleni sitä jotakin..nuorempana tuli uppouduttua melko syvällä fantasian maailmaan kyllä noiten kautta : O . Mielelläni näkisin vielä samanlaisia pelejä tulevaisuudessakin.

Quiwi:

Tällaiset yksinkertaiset jaottelut olisivat ihan käteviä: Perinteinen-, Toiminta- ja kevyt(tietokone)roolipeli. Sitä pöytä/larppi mallia kun ei tietokoneelle saa. Perinteinen siis olisi sitä BG/Fallout -mallia, joissa pelaaja lähinnä hoitaa taktiikan ja valinnat. Muutenhan homma toimii “nopilla”. Toimintaroolipeli (on muuten käytettykin aika paljon) istuisi sinne Diablon ja Fallout 3 suuntaan, joissa on paljon perinteistä, mutta pelaajan omatkin taidot vaikuttavat paljon. Kevyt olisi sitten nämä joissa olisi lähinnä elementtejä roolipeleistä (esim. vain tasot tai vain valinnat jne.). Paljoa tuota monimutkaisemmaksi ei sanastoa kannattaisi alkaa laittamaan tai muuten olisi juurikin tämä hevihelvetti niskassa. Varmasti mukavaa elitisteille, mutta perusropettaja ei saisi genrestä mitään selvää.

Jos genreistä haluaa oikeasti alkaa nipottamaan, niin olen pelannut yhtä ja samaa Cyberpunkiakin tarpeeksi monella tavalla että se sopisi jo ainakin kolmeen erilaiseen genreen. Jos joku ei tiennyt niin kyseessähän on pöytärope, ja silti sitä voi pelata eri tavoilla jos vain mielikuvitusta riittää.

Ai joo: Pöytärope saadaan kyllä tietokoneelle forumien chattien jne. kautta jos vain PJ jaksaa säätää ja porukka totuttelee viiveeseen. Oikeaan tietokone-/konsolipeliin se ei kuitenkaan onnistu.

Zakhal:

Imho kyse on lähinnä makuasioista. Yhdelle diablo voi olla roolipeli mutta toiselle se voi olla toimintapeli muutamalla roolipelielementillä.

Juho:

“Todennäköisesti se juuri meneekin niin, että pentti peruspelaaja ei ole moksiskaan ”väärästä” tyylinimikkeestä, mutta taas kovan luokan harrastajia se kyrsii.”

Näin se menee, ja jälleen samalla tavalla vaikka musiikkipuolellakin, jossa ollaan helposti vielä monta kertaluokkaa herkempiä. Ainakin tiettyjen avaingenrejen kohdalla. Pelipuolella tuntuu nimenomaan tämä termi “roolipeli” olevan se tunteita herättävin, mistä lie johtuukaan.

Tuttujen termien luova yhdisteleminen on kyllä melkein paras tapa kuvailla pelien sisältöä. Muistelenpa vain, että esimerkiksi Bioshockin nimeäminen fps-seikkailuksi roolipelivaikuttein ärsytti monia. Kohen ei ole koskaan.

Ziggy_HD:

“Toisesta päästä tulee sitten vastaan se, että genremäärittelyt ovat kuitenkin kommunikaation apuvälineitä. Jos käsitekenttä pirstaloituu liikaa, ei terminologiasta ole enää juuri hyötyä, koska sitä ei enää pysty hallitsemaan ellei ole kovan luokan harrastaja. Esimerkkejä voi hakea musiikkipuolelta, esimerkiksi heavy metal hajoaa pahimmillaan sellaiseksi lajityyppien ja alalajien sotkuksi, ettei siitä ota pirukaan selvää. Suo siellä, vetelä täällä.”

Tietty järki on hyvä pitää mukana eikä lähteä toiseen ääripäätyyn. Kuitenkin monta peliä pystyy kuvamaan niiden päätyylien kombinaatioilla sekä pienillä modauksilla. Ie. Neo, trad.

Todennäköisesti se juuri meneekin niin, että pentti peruspelaaja ei ole moksiskaan “väärästä” tyylinimikkeestä, mutta taas kovan luokan harrastajia se kyrsii. Vähän kuin Karhun kutsuminen stoutiksi.

Tietty pirstaloituminenkin on pakko hyväksyä, kun pelit alkavat jo täyttämään niin isoa kirjoa alueista. On ihan oikeasti pakko keksiä uusia nimiä, kun termit ei veny luonnollisesti niihin.