Muistakaa myös Suomen paras retropelilehti Retro Rewind: https://retrorewind.fi/
Jukka O. Kauppinen on yksi Suomen pisimpään peleistä kirjoittaneita toimittajia. Paikallislehdissä pelipalstaa jo 80-luvun puolivälissä pitänyt Jukka nousi suuren yleisön tietoisuuteen C= -lehdessä, MikroBitissä sekä Pelit-lehdessä, ja ura jatkuu nykyään mm. Pelaaja-lehden ja eDomen (Sonera Plaza Pelit) toimituksissa. Mahtuupa mukaan aikaa Suomen PC Formatin päätoimittajanakin. Vanhemmat lukijat muistavat Jukan varmasti etenkin strategia-, simulaattori- ja roolipelijutuista, joita on julkaistu monissa eri lehdissä. Juttelimme hänen kanssaan peleistä ja kirjoittamisesta.
Ensimmäisenä se ilmeisin kysymys: Mitä pelaat juuri nyt?
No juuri nyt taustalla pyörii World of Warcraft, tähän niitä iltoja onkin vierähtänyt. Mutta samat vanhat peligenret ovat muuten yhä vahvoilla, vaikka WoW saikin minut lankeamaan ensimmäistä kertaa nettiropeihin. Mainittakoon, että nettiseikkailuja olen kyllä toki aina vähintään tyypännyt, joskus enemmänkin, alkuajan MUDit ja purkkipelit (LORD) veivät paljon aikaa. Ultima Onlinessa olin betassa ja näin kun - mikäs se super-eevil siellä olikaan, Guardian? - tappoi kaikki maailman ihmiset. Koukkuun en kuitenkaan koskaan jäänyt, ennen kuin nyt. Ei loppunut peluu betan loppumiseen, vaikka niin lupasin itselle ja puolisolle.
Muuten tämän hetken yksittäisistä peleistä pinnalla ovat olleet Matrix Gamesin Battles in Normandy ja Battles in Italy (heksastrategiaa), Aces High II ja IL2 Forgotten Battles (online-sotalentämistä), jonkin verran World War II Onlinea (online-sotasimulaatio, maa/meri/ilmasotaa realistisena painoksena, ei BF42-räiskeenä).
Silent Hunter III oli kova juttu, Microsoftin Flight Simulatorilla tyyppäilin huvikseni eri lisälevyjä ja koneita... Laajemmin katsottuna pelejä menee kyllä koko ajan käsien läpi, mutta niitä tulee ja menee niin paljon että harvaan pystyy enää keskittymään samalla tavalla kuin joskus nuorena.
Pelaan sekä online että offline. En allekirjoita sitä näkemystä, että ainut tapa pelata olisi verkossa, ja että joka pelissä olisi oltava online-tuki. Joissakin se on toki kiva, mutta ei sitä aina jaksa olla sosiaalinen ja verkottunut.
Listasta huomaa myös PC-painotteisuuden. Se on totta. Minulla on kaikki pelikoneet ja pelaan myös konsoleilla, mutta ne itseäni kiinnostavimmat lajityypit löytyvät PC:ltä. Konsoleilla vain PS2:n Dynasty Tactics II on yltänyt samoihin tuntimääriin kuin PC-pelit. Olen siis PC-pelaaja, mutta yritän tietysti loikkia aidan yli ja maistella kaikkea mitä löytyy. Olen juuri opiskellut uusia pelaamisen muotoja Nintendon bongorumpujen ja PS2:n EyeToyn/SingStarin avulla. Tiedä mitä naapurit tykkää jahka pääsen vauhtiin, mutta vehkeet ja pelit on sivistys- ja viihdetason korottamista varten.
Entä mitä olet pelannut pisimpään?
Offline-peli, johon olen käyttänyt eniten tunteja, on todennäköisesti strategiajumala Gary Grigsbyn 12 O'Clock High: Bombing the Reich -strategia (1999) Minulla on pisimmän kampanjan loppumisen jälkeen kirjaamani yhteenveto jossain tallella, taisin käyttää siihen 8 kuukautta elämästäni. Erittäin hidastempoista ilmasotastrategiaa, jossa näytöllä liikkuu vain rumia klönttejä ja paljon taulukoita. Juuri minulle sopiva peli.
Toisaalta kaiken kaikkiaan eniten tunteja on varmaan mennyt WarBirds-nettilentosimulaattoriin, jota väänsin aktiivisesti noin vuosina 1997-2003. Yhteensä tuhansia tunteja linjalla lentäen kavereiden kanssa, en osaa tarkoin sanoa paljonko. Ja tämä pelihän on taas suoraa jatkumoa Air Warrior -lentosimulaattorille, jota pelasin voimakkaasti 1995-1996, ja WarBirdsin jälkeen lensin etupäässä World War II Onlinen taivailla. Eli nuo online-lentosimut ovat tavallaan jo yli vuosikymmenen ajan jatkunut liki yhtämittainen jatkumo. Mutta eniten WarBirdsiä (kakkosversiota), tuhansien tuntien ajan.
Tuliko tuo lentely kalliiksi verkon alkuaikoina?
Tuli. Itse en törsännyt samaan tahtiin kuin monet muut, mutta Air Warriorhan oli aivan aluksi Suomessa markan minuutti+kaukopuhelinmaksu. WarBirds oli sen jälkeen halpaa kuin makkara, 2 taalaa tunti. Jotkut lensivät 1000+ markalla/kk, jotkut tempoivat yksittäisiä tonnienkin laskuja kuukaudessa. Siihen päälle lento-ohjaimet ja pc:n päivitys, että peli pyörisi äärimmäisen kivasti.
Pointti oli kuitenkin se, että se ei ollut "pelaamista" vaan harrastamista ja lentämistä, ilmailuharrastuksen yksi muoto. Kuitenkin halvempaa kuin oikea lentäminen, eikä WarBirds 2:n kultavuosina sitä lähemmäksi oikeaa lentämistä päässyt kotikonstein, olisi pitänyt mennä esim. Kauhavalle ilmasotakoulun simuihin. Meidänkin porukassamme lensi parhaimmillaan kuusi Ilmavoimien lentäjää, joiden mielipiteisiin lentomalleista kyllä uskalsi jo luottaa.
Mikä tietokone jäi nuoruudesta rakkaimmaksi?
Commodore 64 tietysti, ensimmäinen omaoma kone, joka sitten vei pitkällä tähtäimellä niin hyvien harrastusten, uusien tuttavaporukoiden, hienojen pelien kuin myös oman uranvalinnan pariin. Atari 2600 ja isoveljen tv-peli olivat tiukkoja juttuja elektronisten pelien suhteen. Muut kotimikrot olivat sitten jo tutumpaa, elämyksiä toivat nekin, mutta homma oli jo jossain määrin hanskassa. Toki Amiga 500 ja myöhemmin 1200 olivat siinä mielessä miellyttäviä, että demot olivat hyviä, tekstinkäsittelyohjelmat parempia, nettipelaaminen/purkit/tietoliikenne tulivat enemmän kuvaan jne.
Mikä on mielestäsi kaikkein olennaisin muutos peleissä viimeisen 20 vuoden aikana?
Ehkä yleisesti ottaen genrejen rajautuminen. Valinnanvara vähenee. Kauppoihin tulevat pelit ovat tietysti hirvittäviä panostuksia sisällön määrän suhteen, mutta eivät ne silti välttämättä tarjoa sen enempää tyydytystä kuin kuusnebankaan pelit. Onko sillä niin eroa, että pelaako C64llä Wastelandia ja saa siitä hirmuiset vibat ja nautinnot, vai pelaako jotain tänään ilmestynyttä seikkailua joka menee parin disketin sijaan cd/dvd:lle, mutta ei ole pituudeltaan sen pidempi, ja tarinakin voi olla huonompi? Myönnetään, että olen tyypännyt Wastelandia myöhemminkin ja se näytti pirun rumalta. Mutta jos se lyntättäisiin uuteen grafiikkasettiin, että sitä kehtaisi katsoa, niin se voisi olla uusillekin pelaajille hieno seikkailu. Ja olihan siinä sama tekijätaustakin kuin Falloutissa.
Kerro hiukan MikroBitti-lehden pelijuttujen alkutaipaleesta, ne kun ovat varmaan olleet monen lukijan ensikosketus pelijournalismiin. Millaisia ohjeita saitte peliarvosteluiden kirjoittamiseen?
En muista suorilta käsin, että meitä olisi hirveästi ohjeistettu alussa. Kukin kirjoitti mitä kirjoitti, miten lystäsi. Teksti sitten joko kelpasi tai ei. Juttunäytteillä ja tinkaamisellahan sitä varmaan itsekukin pääsi messiin, ja itse muistan kyllä yhä ensimmäiset hylsyni, ennenkuin teksti sitten rupesi C=Lehdelle kelpaamaan. Siitä sitten, samaa putiikkia kun olivat, oli suorastaan huomaamaton liukuma Bitin puolelle.
Nirvismi oli omassa C=/MB-alussani pahaa, koska Nikohan oli silloin jo selvästi profiloitunut kirjoittaja. Joten yhden ohjeen sain, eli ei tarvitse puskea joka arvosteluun vitsejä. Se sitten vähän helpotti! Varsinaisia arvosteluohjeita tuli vasta jonkin verran myöhemmin, en osaa sanoa tuliko jo 80-luvun puolella vai vasta myöhemmin. Tuolloin ohjeistus koski kielenkäyttöä ja kielenhuoltoa, oman tyylinsä ja tapansa asioiden käsittelyyn sai jokainen kehittää itse.
Sen kyllä muistan, miten vaikeaa oli yrittää saada peleille järkeviä pisteitä. Jossain välissä taisin kovasti ynnäillä keskiarvoja, ennen kuin hoksasin että eihän loppuarvosanan tarvitse olla suoraan riippuvainen osa-alueiden pisteistä.
Miten pelijuttuihin suhtauduttiin, silloinhan oli mukana myös kaikenlaista ohjelmointijuttua ym. 'vakavaa' paljon?
Kyllähän ne olivat ihan selvästi osa lehden/lehtien sisältöä. Ei siinä mitään. Erikoistuneita pelitoimittajia ei tainnut aivan alussa olla, mutta kyllä sekin puoli jotenkin sitten järjestyi. Pelijutuilla itse aloitin, jotain 'isompaa' taisin yrittää ensin tarjota mutta menin omien taitojeni yli. Tyydyin sitten pelijuttuihin ja taitojen kasvaessa aloin tekemään muutakin. Mutta pelit olivat Bitissäkin alusta lähtien mukana, ja olihan se kivaa päästä Bittitiimiin mukaan niistä kirjoittamaan.
Uskoitko itse uraasi aloittaessasi, että peleistä tulisi näinkin iso bisnes?
Peleistä bisnes? Eipäs nyt vitsailla. Kysymys on samaa luokkaa kuin se kuulu jonkun tiedemiehen arvio, että maailmassa olisi kaikkineen tarvetta 4-5 tietokoneelle. Kun aikanaan peleihin ja pelimaailmaan tutustuin, niin olihan se tietysti selvästi jonkinlainen bisnes, mutta pientä piperrystä. Suomessa oli muutama tietokonelehti, mutta pelejä myytiin vain muutamissa erikoisliikkeissä ja julkaisijat olivat pieniä. Ja suurin osa peleistä rehellisesti sanottuna roskaa.
Kyllähän se, kun jossain uutisoitiin että David Braben on tienannut miljoonan markkaa Elitellä, oli varmaan jonkinlainen käännekohta. Peleillä voi rikastua?
Suomessa meillä ei ollut pitkiin aikoihin yhtään pelitaloa, ei isoja pelijulkaisijoita. Pientä, kotikutoista pelitehtailua, mistä suurimmat kiitokset Amersoftille, Avesoftille ja Triosoftille. Mutta eihän tämä kotimaan toiminta ollut kuin näpertelyä. Bisnekseksi homma varmaan muodostui toden teolla siinä vaiheessa, kun Ocean rupesi syytämään samalla kaavalla tehtyjä lisenssipelejä.
Onko pelitoimittaja Suomessa julkkis?
Julkkis? Ehkä, jos tunkee naamansa telkkariin. Mutta jos pysyy kulissien takana, niin ei. Kyllähän yllättävän moni aktiivipelaaja saattaa nimen tunnistaa, mutta mistäpä se pärstä tulisi tutuksi? Ihan hyvä niin. Mieluusti toki naamaani tungen mediaan mutta en niinkään toimittajan ominaisuudessa, vaan lähinnä silloin kun olen edustamassa jotain harrastustoimintaani tai yhdistystä ihan töiden ulkopuolella.
Sananen kirjoittamisesta yleensä. Sinulla on myös demoskene-taustaa, ja sitä kautta tunnet suuren osan suomalaisia pelikehittäjiä. Tuleeko koskaan eturistiriitoja?
Ei. Suuri osa pelistudioiden ydinporukasta on lähtöisin demoskenestä tai muuten tietää siitä, ja sieltä kautta on työn puolelle rakentunut paljon hyviä kontakteja, joilta voi kysellä asioita. Ja kun tavataan työn ulkopuolella, niin juteltavaa riittää aiheesta jos toisestakin. Pelkkää plussaa on näiden yhdistelmästä kertynyt.
Ja ehkä vanhan polven demoväen keskuudessa on yhä sitä tiettyä hyvää me-henkeäkin. Monesti saa kuulla asioita, joista harmillisesti ei saa kirjoittaa, ja toimittajaskeneveljeen voi aina luottaa.
Miltä suomalaisen pelibisneksen tulevaisuus näyttää?
Jännältä. Suomessahan on ollut pitkään pelikehitystä. Amersoft julkaisi antiikin vuosina omia pelejään, lähempänä 80-luvun puoliväliä breikkasivat ensimmäiset pelintekijät ulkomaille, sitten oli hiljaista ja Amiga-kauden alettua useampikin kotimainen pikkustudio testasi kykyjään.
Osa ei pärjännyt, osa toi tekijöilleen hyvää kokemusta, jota hyödynnettiin sitten PC- ja konsoliaikakauden tultua. Studioilla, muilla kuin Remedyllä, on tosin niukkaa, koska rahoitus ja pelibisnes videopelimarkkinoilla ovat aina vain vaikeampia. Tänä päivänä olisi vaikea saada pystyyn studiota, joka pystyisi nousemaan nollapisteestä ja rakentamaan peliproton, jolla saisi diilin tehtyä.
Oikeastaan tällä hetkellä se suurin aktiviteetti tapahtuukin mobiilipuolella. Red Lynx, Sumea/Digital Chocolate, Mr. Goodliving. Sumea ja Goodliving ostettiin ulkomaiseen omistukseen - ei sellaista ole näille perinteisille videopeliputiikeille tehty. Red Lynx tekee tiukkaa kamaa eri alustoille. Nämä firmat ovat hirmuisen hyviä omilla markkina-alueillaan ja heillä on yllättävänkin vahvat asemat kansainvälisillä markkinoilla.Mutta etsikkoaika on silläkin sektorilla ohi, uusien tekijöiden tulo on mobiilissakin nyt paljon vaikeampaa, mm. erilaisten alustojen valtavan määrän takia.
Vakiintuneilla tekijöillä on kuitenkin nimeä, historiaa ja mahdollisuuksia, ja monet tuntuvat laajentavan tasaisesti. Tietotaitoa pelisektorilla Suomessa on nyt enemmän kuin koskaan. Toivoakseni pessimistisimmät ajatukseni pelibisneksestä (kuten uusimman Pelaajan kolumnissa vähän maalailin) eivät käy toteen, ja nämä pystyvät tekemään yhä hienompaa jälkeä jatkossakin. Lisää superhittejä Suomeen, niin saadaan studioille lisää omavaraisuutta, eikä tarvitse riutua ennakkomaksujen varassa!
Alussa jo selvisi, että pelit maittavat edelleen vapaa-aikanakin. Mutta mitäs muita harrastuksia sinulla on?
Puoliso kommentoi taannoin, että käytän yhtä paljon aikaa erilaisiin vapaaehtoispuuhailuihin kuin töihin. Niinhän se kai on.
Kirjallisuus on ollut aina hyvin lähellä sydäntä. Sarjakuvat myös. Scifiin ratkesin jo pentuna. Ilmailu, kuten aiemmasta lööperistä voi arvata, erittäin läheistä ja olen mukana eri ilmailukiltojen toiminnassa, ja olen Virtuaalilentäjät ry:n perustajajäseniä. Sen puitteissa, ja ilmankin, puuhaan paljon nimenomaan ilmailuhistorian parissa, ja teen mm. ilmavoimien sota-aikaisen henkilökunnan haastetteluja. Lennokkitoimintaa tulee joskus myös puuhasteltua.
Erilaiset vempeleet ovat tietysti kivoja, eikä minua tarvitse tässäkään iässä paljoa houkutella lähtemään puuhastelemaan jotain hölmöä, uutta tai molempia. Scifi-klubitoiminnassakin pyörin, ja näin muuhun olemukseen nähden ehkä vinkein harrastus on täkäläisen rock-klubin toiminnassa pyöriminen. Roudaaminen ja lipunmyynti ovat erinomaista vaihtelua toimittajan päivätyölle.
Kaikennäköinen yhdistystoiminta ja puuhastelu jotenkin sopii ja vetää puoleensa. Vaikken nyt järin sosiaalinen persoona sinänsä olekaan, niin mukava se on näin yrittäjän hypätä mukaan mukaviin porukoihin ja päästä uloskin.
Niin, ja tietysti demoskene, Byterapers-demoryhmän toiminta. Kyllähän niihinkin aikaa saa menemään, kun Byteraperskin on jonkin ajan päästä jo 20-vuotias, ja vanhat ryhmätoverit ovat olleet kauan kuin omaa perhettä.
Onpa tuo parempi puolisko saanut viime vuosina opetettua vanhalle koirallekin jotain uutta. Kun ennen käsitykseni kulttuurista oli lentokonetaulu ja Radioteatteri, niin on nyt tullut käytyä oopperassakin ja baletissa. Eikä ollut edes tylsää.
Kiitos haastattelusta Jukka, pidä kutonen puhtaana ja kotiheksat hallussa!
Mikko Heinonen
Peliplaneetta.net
