Retrokelaaja 05 - Joystickit Atari-liittimen lumoissa

Retrokelaaja on Pelaaja-lehdessä ilmestyvä palsta, jolla kirjoitan kaikenlaista sekavaa videopelimaailman historiasta, usein nykypäivään peilaten. Aiheita voivat olla niin pelien teknologiat, pelikoneiden tekniikka tai ihmiset. Blogissa on luettavana vanhoja Retrokelaaja-tekstejä. Palsta on yksisivuinen, joten 3 500 merkissä täytyy pystyä käsittelemään jokin aihe ainakin jollain tapaa.

Lisätietoja: https://pelaaja.fi/

Sitä tikulla silmään, joka ysipinniä muistelee

Pelaaminen on nykyään niin kovin yksinkertaista. Peliohjaimetkin ovat enemmän tai vähemmän standardisoituneet. Kauan sitten kaikki oli toisin.

Tiedättekö mistä tulee termi Atari-liitin tai miksi myöhemmin esimerkiksi Commodoren kotimikroissa, Sinclair Spectrumin Kempston-liitännässä tai Segan pelikonsoleissa oli Atari-liitin?

Atari-liitin on itse asiassa aivan tavallinen DE-9-liitin eli yhdeksänpinninen D-sub-liitin, jota maailman suurin peliyhtiö Atari käytti vuonna 1977 julkaistussa Atari 2600 -pelikonsolissa. Muut laitevalmistajat kopioivat liittimen omiin laitteisiinsa ja kas, oli syntynyt standardi.

Yleinen liitinstandardi ei kuitenkaan tarkoittanut peliohjainten standardisointia. Jo vuonna 1958 esitelty Tennis for Two, joka muuten käytti näyttönään oskilloskooppia, käytti paddle-tyyppistä pyöritettävää ohjainta, jolla pelaajat pystyivät liikuttamaan tennismailoja. Samantapaista ohjainta käytettiin vuonna 1972 Pong-kolikkopelissä ja maailman ensimmäisessä pelikonsolissa, Magnavox Odysseyssä. Paddleja käytettiin vielä varsin yleisesti Atari 2600:n ja VIC-20:n suuruuden vuosina sekä Commodore 64:n alkuvaiheessa, mutta sitten ne katosivat lähes täysin, koska niillä ei voinut pelata kovinkaan monenlaisia pelejä.

Sen sijaan Atarin joystickit kasvoivat standardiksi muutenkin kuin liittimiltään. Vaikka Atarin oma ohjain oli ergonomisuudessaan kammottava, niin kahdeksan liikesuuntaa ja yksi nappi nähtiin universaalisesti optimaaliseksi videopeleille. Niinpä pelit suunniteltiin pian juuri tämän ohjauslogiikan ympärille.

Yhdeksällä pinnillä pelitaivaisiin 

Siinä sivussa kuitenkin ehdittiin kulkea monilla omituisilla harhapoluilla. 1980-luvun alussa konsolimarkkinoista kamppailtiin verisesti ja omituisin asein. Intellivision-konsolin (1979) kaukosäädintä muistuttavassa ohjaimessa oli 16-suuntainen ohjauslevy ja 15 näppäintä, Colecovisionin (1982) ohjaimessa taasen 14 nappia ja kahdeksansuuntainen etäisesti joystickiä muistuttava ohjain. Vektorigrafiikkakonsoli Vectrexissä (1982) oli analoginen joystick ja neljä nappia.

Jos peliohjaimet erosivat laitteiden välillä, niin kyllä ne saattoivat olla omituisia samallakin alustalla: kahdeksansuuntaisesta tikusta ja yhdestä napista voidaan tehdä satoja erilaisia muunnelmia, joista osa oli lähes käyttökelvottomia, epätarkkoja tai ranteentappajia. Mainittakoon vaikkapa Cheetahin elokuvalisenssitikut (mm. Terminator 2 ja Bart Simpsons) ja täysin älytön elohopean liikkeisiin perustuva Quicksilver.

Mitä ajan tällä vuodatuksella takaa? Sitä, että kesti yllättävän pitkään ennen kuin peliohjaimiin löytyi edes jonkinlainen standardintapainen. Siinäkään ei aina osattu tai haluttu pitäytyä. Yksinoikeuspelejä väsäävien ei toki tarvinnut välittää kuin omasta navastaan, mutta peliteollisuuden kasvaessa pelejä alettiin tehdä useille eri alustoille. Käännöksissä vastaan tuli kuitenkin sekä teknisiä että peliohjaimellisia haasteita. Miten sorvaat moninappisen ja kenties trackball-kuulaa käyttävän pelin Atari-tikulle? Väkisin. Jätät pois toiminallisuuksia, tunget toimintoja ihmeellisten kombojen taakse tai sijoitat kranaatinheiton välilyöntiin. Loppu on pelaajien ongelma.

Lopulta Nintendo muutti maailmaa NES-konsolinsa padilla. Sen ristiohjain ja kaksi nappia lanseerasivat uuden, ystävällisemmän tavan pelata, jota muut riensivät kopioimaan. Vaikka nykyohjaimissa onkin enemmän tatteja ja nappeja, niin valtaosa moderneista konsolien ja tietokoneiden peliohjaimista nostaa kunnioittavasti hattuaan NES-papalle. Sitä on myös kiittäminen siitä, että peleissä on nykyään alustalta ja pelistä toiselle loikkiessakin ainakin jonkinlainen yhteinen logiikka. Se helpottaa niin pelaajien kuin pelisuunnittelijoiden elämää.

Retrokelaaja 02 - Peliohjaimellinen umpikuva

Paddle-ohjaimet olivat pelitekninen umpikuja, kun niiden yksinkertainentoiminnallisuus ei riittänyt kasvaville ja monimutkaistuville peleille. Kuva: Bultro / Wikimedia Commons

Retrokelaaja on Pelaaja-lehdessä ilmestyvä palsta, jolla kirjoitan kaikenlaista sekavaa videopelimaailman historiasta, usein nykypäivään peilaten. Aiheita voivat olla niin pelien teknologiat, pelikoneiden tekniikka tai ihmiset. Blogissa on luettavana vanhoja Retrokelaaja-tekstejä. Palsta on yksisivuinen, joten 3 500 merkissä täytyy pystyä käsittelemään jokin aihe ainakin jollain tapaa.

Lisätietoja: https://pelaaja.fi/

Peliohjaimellinen umpikuva

Puhutaanpa peliohjaimista, noista rakkaista vempaimista, jotka yhdistävät tai erottavat pelaajan pelistään. Millä tavoin ne ovat vaikuttaneet pelaamiseen?

Vastaushan on tietysti "kaikin tavoin". Peli tarvitsee sekä käyttöliittymän että ohjauslaitteen. Joskus muinoin kummastakaan ei ollut tutkimuksia tai käyttäjäanalyysejä, joten pelikehittäjät muunsivat ideansa peliksi miten parhaiten taisivat. Muinaiset HIDit (Human-Interface Device) syntyivät siten jokseenkin lennosta tai sitten niitä ei edes kehitetty, käytettiin vain mitä nyt käytettävissä oli.

Yleisin HID olikin pitkään näppäimistö. Esimerkiksi yliopistojen keskuskoneiden merkkigrafiikkapelejä komennettiin näppäinpainalluksilla tai seikkailupeleissä sanoina ja lauseina. Mullistuksia oli kuitenkin luvassa ja niiden myötä myös muutoksia pelaamiseen ja pelien suunnitteluun. Kasinoiden raha-automaatit ovat hienoja esimerkkejä käyttöliittymän hiomisesta ja etenkin yksikätisessä rosvossa ollaan nerokkuuden ytimessä: syötät rahaa, vetelet sauvasta. Joka vedolla voitat tai häviät.

Videopelipohjaisiin kolikkopeleihin se ei aivan riittänyt, joten Atari kehitti Pongiin (1972) aivan uudenlaisen ohjaimen: pyörivän paddlen, jonka pyörällä mailaa voitiin ohjata portaattoman sulavasti edestakaisin. Uusi ohjain johti pelillisiin innovaatioihin: syntyi Breakout (1976), Tempest (1981) ja Arkanoid (1986). Paddle löysi tiensä myös pelikonsoleille: se oli vakiovaruste jo Magnavox Odysseyssä (1982) ja tuttu näky myös Atari 2600 -konsolissa (1977) ja kotimikrojen rautakaudella Apple II:lla (1977), VIC-20:llä (1980) ja jopa Commodore 64:n (1982) alkuaikoina.

Sen potentiometritekniikan hoksattiin sopivan autopelien rattiohjaimiin, jonka myötä syntyi muun muassa Night Driver (1976). Paddlesta voidaankin vetää suora linja kaikkiin nykypäivän autopeleihin ja kotikoneiden rattiohjaimiin.

Paddle oli silti lyhyen ajan hitti. Pelit kehittyivät nopeasti, eikä edestakaisin yhdellä akselilla pyörivän rullan ja napin varaan voinut kehittää monimutkaista pelimekaniikkaa. Niinpä Paddlet katosivat retrohistoriaan 1980-luvun puoliväliin mennessä.

 

ZX Spectrumissa ei ollut lainkaan liitäntöjä peliohjaimille, minkä myötä kaikkia sen pelejä oli voitava pelata näppäimistöltä. Kuva: Bill Bertram / Wikimedia Commons

Näppäimistö sen sijaan marssi vahvasti, olihan se kotimikrojen yleistyessä ainoa peliohjain, joka koneiden mukana tuli. Monessa mikrossa ei ollut edes liittimiä peliohjaimille, joten etenkin Sinclairin mikrojen harrastajat oppivat varsinaisiksi sormitaitureiksi. ZX Spectrumissa ei ollut vakiona edes joystick-liitintä, joten kaikissa Spectrum-peleissä piti olla ensisijaisesti näppäinohjaus, sitten vasta tikkutuki. ZXKOP olikin aikansa WASD - z ja x sivusuuntiin, k ja o pystyyn ja p tai välilyönti tulitusnäppäimenä. Kaikki eivät tuosta tykänneet, joten peleihin opittiin tekemään myös valinnaisia näppäinkarttoja tai annettiin pelaajalle mahdollisuus määritellä mieluisat näppäimensä. Hankalaksi homma meni siinä vaiheessa, kun samalle pienelle näppäimistölle ahdettiin kahden pelaajan näppäinkomennot.

Spectrum oli 1980-luvulla yksi Euroopan suosituimmista pelikoneista. Etenkin Isossa-Britanniassa se oli kuningaskunnan tietokone, joten pelit tehtiin usein ensin sille ja vasta sitten käännettiin muille alustoille. Näin Spectrum-pelien tuki näppispelaamiselle levisi myös C64:lle ja muille koneille, monesti aivan samoilla näppäimilläkin. Kenties Clive Sinclairin halpismikron perintö näkyy tätä kautta monissa nykypäivän tietokonepeleissäkin. Myös näppäimistökartan tai ylipäätään peliohjainten komentojen muuttaminen ja kustomointi periytyy vahvasti Spectrumilta. Kaikkea se Sir Clive saikin silloin aikaan.

Atari teki muitakin keksintöjä ja merkittäviä ratkaisuja videopelirintamalla. Eräs niistä aiheuttaa tänään hämmennystä nuoremmissa pelaajissa ja voinee sanoa, että moni retropelittäjä on saanut siitä pahoja rakkoja. Siitä lisää jossain tulevassa retrokelaajassa.

Langattomuuden sudenkuopat

Kuva: Wikimedia Commons

Blogiteksti julkaistu alkujaan 27.3.2007.
Blogin kirjoittanut Mikko Rekola.

Konsolipelaajan arki on muuttunut taivaallisen helpoksi ilman johtoja. Johdottomat peliohjaimet ovat kehittyneet keskusyksiköiden ohella ripeää vauhtia. Uuden sukupolven konsoleista jokainen toimii langattomilla ohjaimilla. Pölyä keräävät johtoviidakot ovat häipyneet ja maailmasta on tullut parempi paikka. Langattomuus on tosin tuonut mukanaan myös uusia haittoja.
Langattomat ohjaimet vaativat edelleen virtaa, joten akut ja patterit ovat kovassa käytössä. Tehopelaajan heiluttaessa tahtipuikkoja akkuja kuluu useampi vuodessa ja satunnainenkin pelaaja saa osansa latausrumbasta. Edulliseksi harrastukseksi langatonta pelaamista ei voi kutsua. Toivoisinkin valmistajilta uusia tapoja kerätä energiaa ohjaimiin.
Esimerkiksi Wiin kapulaa tulee ravistettua urheilupeleissä jatkuvasti. Eikö tätä energiahukkaa voisi mitenkään hyödyntää? PS3:sen uunituore ohjain taas havaitsee kallistelut, näin ohjaamalla käyttää myös energiaa. Jos ohjaimen sisään rakennettaisiin samanlainen systeemi kuin palkitussa taskulampussa saataisiin osa hukatusta energiasta hyödynnettyä. Myös aurinkovoiman hyödyntäminen olisi potentiaalinen tapa pitää ohjaimet elossa.
Omien kokemuksieni mukaisesti langattomista ohjaimista tulisi karsia infrapunalähettimet. Turhaan niitä en sentään lähtisi poistamaan, vaan kaiken taustalla on pelko mielenrauhan katoamisesta. Kun iloisena kuluttajana asensin ensimmäistä kertaa Xbox 360:n seinään kiinni oli tunnelma korkealla. Tarjolla oli sekä langaton peliohjain, että langaton mediakaukosäädin. Kaikki tuntui mukavan mutkattomalta, mutta olin vielä silloin tietämätön. Ensimmäinen ongelma ilmeni, kun innostuin avaamaan konsolin levykelkan kaukosäätimellä. Infrapunasignaali sinkoili olohuoneessa päätyen lopulta uuteen kännykkääni, joka rupesi soittamaan muistikortilta löytyvää oopperaa ja kilauttelemaan kavereilleni.
Yksityiskohtainen päätelmä jäi ikuisesti mysteeriksi, joten kytkin puhelimestani varmuuden vuoksi infrapunasignaalin vastaanoton pois. Tuo oli kuitenkin vain alkusoittoa. Jo seuraavana päivänä elokuvan valikoissa surffailu aiheutti oireita pöydän reunalla sijaitsevalle kannettavan tietokoneelle. Signaali päätti avata koneeni itsestään. Komensin elokuvaa mutta samaan aikaan huoneen toisessa päässä tapahtui kummia. Tietokone päätti avata kirjoittamani esitelmän Acehin poliittisesta tilanteesta ja onnistui myös tyhjentämään nettiselaimeni välimuistin. Lopulta kannettava ajautui vikasietotilaan.
Episodien jälkeen ihmettelen tekniikan nykyistä kehitystä. Langattomuus on uudenlainen viidakko, jossa erilaiset tuotteet huomaavat toisensa ilman käyttäjän lupaa. Ne suorittavat erikoisia prosesseja keskenään ja omistajan on vain toivottava parasta tai siirryttävä takaisin johdollisiin oheistarvikkeisiin.

Mielikuvamarkkinointia, tai "näin meitä vedätetään"

Teksti on julkaistu alun perin 21.6.2010. E3-messujen jälkimainingeissa.
Kolumnin kirjoittanut Miikka Lehtonen.

E3-lehdistötilaisuudet tulivat ja menivät, jokainen muodosti omat mielipiteensä tapahtumien onnistumisesta monen asian, ei vähiten oman vankkumattoman brändiuskollisuutensa pohjalta. Jos minua aseella uhattaisiin, sanoisin ehkä Nintendon miellyttäneen minua eniten, koska firma kiersi bullshitin karikon ja tarjoili juuri niitä pelejä, joita salaisissa fantasioissani toivoin joskus E3:lla näkeväni.
Nintendo uusine 3DS-ihmevehkeineen ei kuitenkaan ole ollut se pressitilaisuuksien jälkeisen maailman suurin puheenaihe, vaikka näin olisi pitänyt olla. Ehei, konsolisota riehuu taas innokkaasti, sillä sekä Xbottien kollektiivi että Sonyn uljas Defence Force saivat reippaasti ammuksia omiin aseisiinsa.
Jälkimmäisen leirissä ilkutaan Microsoftin Kinect-esittelytilaisuudelle, joka kieltämättä oli sangen huuruista materiaalia, mutta kaikki amatööri-photoshoppailijat tuntuivat missaavan sen tärkeimmän pointin: kyseessä oli Cirque Du Soleilin performanssi. Sieltä normaalin etsiminen on yhtä hyödyllistä kuin kohteliaan ranskalaisen haku: tyhjä arpa ja mielipaha, muuta ei jää käteen. Lisäksi ainakin tällä kertaa kaikilla oli housut jalassa, joten ranskalaisen performanssitaiteen mittarilla pääsimme aika vähällä.

Xbotit taas tuhlaavat kallisarvoisia luotejaan väärään maaliin. Kuten Kinect-sirkuksen helppojen maalien tapauksessakin, jokainen meistä on kyllä varmasti jo huomannut sen kivitalon kokoisen elefantin huoneessa: PlayStation Move muistuttaa aika paljon Wiin ohjaimia. Ei siitä tarvitse tehdä enää 50000 riemukasta foorumiketjua ja waretetulla Photoshopilla viidessä minuutissa tehtyä kauhistusta. Parempikin maali löytyy.
Kun Sony ei ratsastanut Nintendon keksinnöillä, sen vetohevosina toimivat Harhautus, Vedätys ja Puolitotuus, nuo kolme markkinointiosaston uskollista sotaratsua. Kyseessä oli, kuinkas muuten, hinnoilla pelleily.
Microsoft ja Nintendo eivät vielä sanoneet juuta eivätkä jaata omien vehkeidensä hinnoista ja siihen on loogiset syyt. Nintendo sai tarpeeksi palstamillimetrejä näinkin ja vasta julkisti koneensa maailmalle. Hinnalla saa lisähuomiota Tokyo Game Showssa tai muussa tapahtumassa sitten lähempänä julkaisua.
Microsoftilla taas supertietokoneet ja kirjanpitäjät laskevat Draken yhtälöön verrattavalla kaavallaan sitä maagista pistettä, jossa Kinectille saadaan mahdollisimman monta ostajaa ja näiltä pois mahdollisimman paljon rahaa. Veikkaan, että lopullinen totuus löytyy vasta, kun tähdet ovat oikeassa asennossa ja Cthulhu herää kertomaan maagisen kipupisteen.
Jos pitäisi muuten veikata, uskoisin molempien hintojen pyörivän lopulta 129 - 149 euron välimaastossa. Paljon alemmas ei voi mennä, mutta ei toisaalta ylemmäskään: Microsoftilla tulee halvempi Xbox 360 -malli vastaan ja Nintendolla taas Wii. Näistä aiheutuu jos jonkinlaisia ongelmia.
Hinnasta puhui siis ainoastaan Sony ja tyylillä, jota itse paratiisin lipeäkielinen ja ihmiskunnan tuhoon syössyt saatanallinen kärmeskin kahdetisi. Mikäs siinä, otsikot ja fooruminäkyvyys taattiin: PlayStation Move, vain 49,99 rahaa! Otsikoita irtosi, yleensä MiKKKo$oft-henkiseen kirjoitusasuun puettuina ja riemu oli rajaton.
Jos en olisi seurannut pelialaa kauemmin, voisin ehkä olla yllättynyt siitä, moni hymyili näin leveästi, vaikka taatusti aikanaan oli suosikkifoorumillaan riekkumassa, että ei se Wii ole oikeasti NIIN halpa, koska nönnönnöö. Ja arvatkaas mitä, nettitroolarit? Ei ole PlayStation Movekaan. Sillä 49 euron investoinnillaan ei nimittäin saa kuin tavallista taiteellisemman jätskitötterön ja pahan mielen.

Esitellyistä peleistä valtaosa vaati rinnalleen joko sen oudosti nimetyn peukkuohjaimen (29,99 euroa) tai toisen Move-tötterön (49,99 euroa). Näilläkään ei vielä tee mitään, sillä jollainhan sen PlayStationin pitää ne ohjaimet nähdä ja se jokin on PlayStation Eye (35 euroa). Näin yksi ohjainsetti maksaa vähimmillään palttiarallaa 115 euroa, ehkä enemmänkin, jos haluaa pelata kaikkia pelejä. Ja tämä on vasta yhden pelaajan setti. Jos haluat pelata kaverisi kanssa, hinta tuplaantui juuri.
Kohtuutonta? Ei oikeastaan. Teknologia maksaa ja keksin edelleen lonkalta monta huonompaa ja kalliimpaakin rahanläpeä. Ja niin muuten maksaa teknologia Microsoftin leirissäkin, ennen kuin kukaan innostuu taas wanhan kaavan trollaukseen.
Sony tulee lisäksi varmasti julkaisemaan erilaisia settejä, joissa saa todennäköisesti ainakin yhden tötterön, ehkä parikin, sekä muuten Sonyn keskusvarastossa pölyttyvän Eye-kameran sopuhintaan. Investoinnista tulee silti aika paljon suurempi kuin Jack Tretton haluaisi sinun uskovan. Toisaalta, kuten kollega totesi, jos on varaa ostaa 1500 euron telkkari ja pino satasen 3D-laseja, ehkä se Move ei tunnu enää missään.
Mutta myönnetään. PlayStation Wii on nasevampi kuvamakro-slogan, kuin ylläolevat viisi kappaletta tekstiä.

Kolumnisti Miikka Lehtonen omistaa kaikki tämänhetkiset konsolit ja ihan liikaa vanhaa romurautaa. Hän aikoo myös ostaa niin Kinectin, 3DS:n kuin PlayStation Movenkin, mutta ainakin tajuaa visaa vinguttaessaan hävetä tekopyhyyttään.