PlayStation Network kasvoi aikuiseksi

Kolumni julkaistu alkujaan 26.10.2008.

PlayStation 3 -konsolin alkuvaiheissa ja pitkään sen jälkeenkin PlayStation Network kauppoineen herätti monissa Xbox Live Arcade -pelipalvelun tarjontaan perehtyneessä lähinnä sääliä. Pelejä oli vähän ja PSN:ssä julkaistun pelin demo oli poikkeus, ei sääntö. Live Arcaden puolella sen sijaan tapahtui jatkuvasti - pelejä ilmestyi viikoittain ja kaikkia pystyi kokeilemaan demoversiolla. Ero vain kasvoi ajan mittaan. PlayStation Networkin pelitarjonta tuntui pikemminkin vain surkastuvan XBLA-pelien kukoistaessa.
Muutoksen tuulet alkoivat kuitenkin lopulta puhaltaa. Alkuun hitaasti mutta sitten voimistuen. Erityisen selvä signaali oli Super Stardust HD:n ilmestyminen. Kesällä 2007 saapunut megaräiskintä päivitti muinaisen suomalaisen klassikkopelin uuteen aikakauteen ja todisti, että konsolien ladattavien pelien palveluissa voidaan julkaista myös äärimmäisen näyttäviä ja huippuunsa viilattuja teoksia. Super Stardust HD on edelleen syystäkin yksi PlayStation 3:n parhaimmista peleistä, mutta se oli vain ensimmäinen tuulahdus muuttuvasta linjasta.

Kaksi samanlaista, silti kovin erilaista nettikauppaa

Sonyn ja Microsoftin linja pelien digikauppatarjonnan suhteen on kuin yö ja päivä. Sony hallinnoi PlayStation Storea rautaisella kouralla. Suurin osa nettipalvelussa julkaistuista peleistä on Sonyn itse tekemiä tai rahoittamia teoksia. Microsoftin digikaupan ovet ovat selällään ja pelien oikeudet jäävät tekijöille ja julkaisijoille, MS toimii vain välikätenä.
Viimeisen puolen vuoden aikana myös firmojen pelipolitiikka on vahvistanut yinia ja yangia. Sonyn palvelussa julkaistaan pelejä vain harvakseltaan, mutta ne ovatkin sitten suurempia, tasokkaampia ja usein myös omaperäisempiä kuin Xbox Live Arcaden teokset. Siinä missä Sonyllä ei ollut ladattaville peleille kokorajoituksia, on XBLA-pelien pitänyt mahtua aina annetun kokorajan sisään. Rajaa on toki kasvatettu jo monta kertaa, mutta XBLA-pelit ovat edelleen suhteellisen pieniä, ainakin Pleikkaristoressa julkaistuihin järkäleisiin verrattuna. Ei aina pikkupelejä, ei edes huonoja, mutta kuitenkin vaatimattomampia.
Molemmilla linjauksilla on etunsa. Toinen julkaisee harvakseltaan isoja ja laadukkaita teoksia. Toinen koko ajan pieniä, kivoja pelejä.
Täytyy kuitenkin sanoa, että Sonyn politiikka PSN-pelituotannossaan on kunnioitettava - ja saa ainakin allekirjoittaneelta monta irtopistettä. Siren Blood Cursen, Echochromen, Elefunkin, The Last Guyn, Warhawkin ja Super Stardust HD:n kaltaiset isot, äärimmäisen omaperäiset ja vetovoimaiset pelit jäävät hyvin mieleen ja pitävät pelaajan otteessaan paremmin kuin puolen tusinaa pikkupeliä yhteensä.
Ja miettikääpä, miten paljon pokkaa on vaadittu siihen, että joku uskaltaa julkaista digikaupassaan täysimittaisen myös Blu-ray-levyllä julkaistavan pelin? Vaikka Siren: Blood Curse täytyikin jakaa nettijakelua varten 12 osaan, niin on se upea ja monta seläntaputusta ansaitseva veto. Tätä varten pelikonsoleissa on kiintolevy ja laajakaistayhteys - ja pelaajilla luottokortit.
Vielä erikseen täytyy kunnioittaa niitä Sonyn pelipuolen päättäjiä, joilla on ollut pokkaa hyväksyä The Last Guyn ja Echochromen kaltaisia pelejä. Sonyn pomoportaan porukan uskallus hyväksyä omaperäisiä pelikonsepteja onkin tuonut upeita tuloksia, vaikka niiden saattaminen ostavan yleisön tietoon voikin olla haastavaa.
Ja Läskiprinsessa sitten....
Ihan oma lukunsa on Sonyn hintapolitiikka. Siren Blood Curse, 30 euroa? Super Stardust HD kaikkine lisäosineen 10 euroa? Jumakuta. Ei ole hinnalla pelejä pilattu. Tuntuu ettei Sony tähtää niinkään voiton tekemiseen, vaan yrittää potkia PlayStation Networkiä ja Storea kovempaan vauhtiin. Sinänsä ymmärrettävääkin sen pitkän surkeilun jälkeen.
Ja kun omaperäisistä peleistä puhutaan, niin LittleBigPlanetia ei voi ohittaa, vaikka sitä ei levitetäkään nettijakeluna. Se on kuitenkin valtaisan selvä esimerkki Sonyn tuesta omituiselle, periaatteessa täysin epäkaupallisille pelikonsepteille. Toivottavasti LBP:kin hyväksyneen Phil Harrisonin seuraajalla on yhtä avara mielikuvitus pelikonseptien suhteen.
Sony onkin nyt hyvässä tilanteessa. PlayStation Network on kasvanut vaikeiden lapsuus- ja teinivuosien jälkeen vastuulliseksi aikuiseksi, joka tarjoaa pelaajakansalle huippuunsa hiottua laatua ja ennen kaikkea häikäisevän omaperäisiä peliteoksia. Vaikka kilpailu Xbox Live Arcaden pelivalikoiman kanssa on yhä kovaa, semminkin kun myös XBLA:ssa on nähty kasvavassa määrin omaperäisiä laatuteoksia kaameiden retroräiskintöjen ja kolikkopelikäännösten sijaan, niin ainakaan PSN:n ei tarvitse enää hävetä. Vaikka pelejä ilmestyy vain harvakseltaan, vaikka kaikista ei ilmesty vieläkään pelattavia demoja, niin pelien laatu ja omaperäisyys ovat kautta linjan viittä tähteä. Siksi moni PSN-peli onkin käsitelty itsenäisenä, täysimittaisena arvostelunaan arvostelukoosteen sijaan.
Kirjoittaja on ostanut lukuisia pelejä PlayStation Storesta omalla rahallaan ja pitää muun muassa Siren: Blood Cursesta ja The Last Guysta. Kirjoittaja myös haluaisi, että kaikista peleistä julkaistaisiin demoversio, sillä esimerkiksi maestro Lehtosen Last Guy -arvostelun lukemisen jälkeen ostopäätökseen vaikutti ratkaisevasti pelattavan demon kokeilu.

Langattomuuden sudenkuopat

Kuva: Wikimedia Commons

Blogiteksti julkaistu alkujaan 27.3.2007.
Blogin kirjoittanut Mikko Rekola.

Konsolipelaajan arki on muuttunut taivaallisen helpoksi ilman johtoja. Johdottomat peliohjaimet ovat kehittyneet keskusyksiköiden ohella ripeää vauhtia. Uuden sukupolven konsoleista jokainen toimii langattomilla ohjaimilla. Pölyä keräävät johtoviidakot ovat häipyneet ja maailmasta on tullut parempi paikka. Langattomuus on tosin tuonut mukanaan myös uusia haittoja.
Langattomat ohjaimet vaativat edelleen virtaa, joten akut ja patterit ovat kovassa käytössä. Tehopelaajan heiluttaessa tahtipuikkoja akkuja kuluu useampi vuodessa ja satunnainenkin pelaaja saa osansa latausrumbasta. Edulliseksi harrastukseksi langatonta pelaamista ei voi kutsua. Toivoisinkin valmistajilta uusia tapoja kerätä energiaa ohjaimiin.
Esimerkiksi Wiin kapulaa tulee ravistettua urheilupeleissä jatkuvasti. Eikö tätä energiahukkaa voisi mitenkään hyödyntää? PS3:sen uunituore ohjain taas havaitsee kallistelut, näin ohjaamalla käyttää myös energiaa. Jos ohjaimen sisään rakennettaisiin samanlainen systeemi kuin palkitussa taskulampussa saataisiin osa hukatusta energiasta hyödynnettyä. Myös aurinkovoiman hyödyntäminen olisi potentiaalinen tapa pitää ohjaimet elossa.
Omien kokemuksieni mukaisesti langattomista ohjaimista tulisi karsia infrapunalähettimet. Turhaan niitä en sentään lähtisi poistamaan, vaan kaiken taustalla on pelko mielenrauhan katoamisesta. Kun iloisena kuluttajana asensin ensimmäistä kertaa Xbox 360:n seinään kiinni oli tunnelma korkealla. Tarjolla oli sekä langaton peliohjain, että langaton mediakaukosäädin. Kaikki tuntui mukavan mutkattomalta, mutta olin vielä silloin tietämätön. Ensimmäinen ongelma ilmeni, kun innostuin avaamaan konsolin levykelkan kaukosäätimellä. Infrapunasignaali sinkoili olohuoneessa päätyen lopulta uuteen kännykkääni, joka rupesi soittamaan muistikortilta löytyvää oopperaa ja kilauttelemaan kavereilleni.
Yksityiskohtainen päätelmä jäi ikuisesti mysteeriksi, joten kytkin puhelimestani varmuuden vuoksi infrapunasignaalin vastaanoton pois. Tuo oli kuitenkin vain alkusoittoa. Jo seuraavana päivänä elokuvan valikoissa surffailu aiheutti oireita pöydän reunalla sijaitsevalle kannettavan tietokoneelle. Signaali päätti avata koneeni itsestään. Komensin elokuvaa mutta samaan aikaan huoneen toisessa päässä tapahtui kummia. Tietokone päätti avata kirjoittamani esitelmän Acehin poliittisesta tilanteesta ja onnistui myös tyhjentämään nettiselaimeni välimuistin. Lopulta kannettava ajautui vikasietotilaan.
Episodien jälkeen ihmettelen tekniikan nykyistä kehitystä. Langattomuus on uudenlainen viidakko, jossa erilaiset tuotteet huomaavat toisensa ilman käyttäjän lupaa. Ne suorittavat erikoisia prosesseja keskenään ja omistajan on vain toivottava parasta tai siirryttävä takaisin johdollisiin oheistarvikkeisiin.