Retrokelaaja 10 - Pelimoduuli toi peliin turbovaihteen

Retrokelaaja on Pelaaja-lehdessä ilmestyvä palsta, jolla kirjoitan kaikenlaista sekavaa videopelimaailman historiasta, usein nykypäivään peilaten. Aiheita voivat olla niin pelien teknologiat, pelikoneiden tekniikka tai ihmiset. Blogissa on luettavana vanhoja Retrokelaaja-tekstejä. Palsta on yksisivuinen, joten 3 500 merkissä täytyy pystyä käsittelemään jokin aihe ainakin jollain tapaa.

Lisätietoja: https://pelaaja.fi/ 

Juttu ilmestynyt alkujaan Pelaajan numerossa 220.

Nykyisenä gigatavujen aikakautena muistia ja vääntöä piisaa, ja etenkin tietokoneiden sisuksia voidaan päivittää koko ajan. Konsoleillakin on helppoa, sillä blu-ray-kiekolle mahtuu dataa — ja jos ei mahdu, niin jaellaan loput päivityksinä. Ennen vanhaan jouduttiin kuitenkin pelaamaan sillä, mitä oli annettu.

Esimerkiksi Atari 2600:ssa oli 1,19 megahertsin prosessori, 160 x 192 pikselin tarkkuus ja 128 tavua RAM-muistia. Rajat tulivat nopeasti vastaan, joten syntyi idea: voisiko pelimoduulia käyttää konsolin laajentamiseen? 2600 pystyi käsittelemään vain neljän kilotavun muistiavaruutta, jota pidettiin alkuun myös pelimoduulin maksimikokona. Se opittiin kiertämään bank switching -tekniikalla, jolloin moduulin ROM-muistiin voitiin laittaa jo 64 kilotavua pelidataa. Supercharger-lisälaite puolestaan laajensi RAM-muistin 49-ker-taiseksi 6 272 tavuun, mikä mahdollisti sekä suuremmat että näyttävämmät pelit.

Atarin hämmästyttävin keksintö löytyi Activisionin David Cranen Pitfall II -pelistä (1984). Jo ensimmäinen Pitfall (1982) oli yksi aikansa suurimmista hiteistä, mutta Crane laittoi jatko-osassa todellisen turbovaihteen päälle. Pelimoduulissa oli näet kahdeksan kilotavun ROM-piirin lisäksi Cranen suunnittelema Display Processor Chip -piiri (DPC). Se sisälsi lisää ROM-muistia, tuplasi konsolin äänikanavien määrän ja mahdollisti paremman grafiikan. Vanhentuneen konsolin uutuuspeli näytti ja kuulosti yhtäkkiä seuraavan sukupolven tietokonepeliltä.

DPC ei ollut mikään yhden kanin hattu, vaan Crane suunnitteli piirin myös Activisionin tulevien pelien monikäyttöiseksi turboahtimeksi. Sen ansiosta Atarille olisi voinut tehdä kilpailukykyisiä pelejä vielä parin vuoden ajan, mutta Yhdysvaltain vuoden 1984 pelialaromahdus vei pohjan sekä Atarilta että Activisionin suunnitelmilta. Atarin turbomoduuli ei jäänyt ainoaksi, sillä esimerkiksi Philips Videopac G7000 -konsolissa (1978) oli Intel 8048 -prosessori ja 64 tavua muistia, joka ei riittänyt millään shakkipelille, vaan tarvittiin rajumpi ratkaisu. Chess-pelin (1982) moduulissa olikin toinen prosessori ja hurjat kaksi kilotavua lisämuistia. Johan nappulat siirtyilivät!

Pelikonsolien tehostaminen moduulien sisäisillä lisäpiireillä oli jo alan alkuajoilta tunnettu tapa kasvattaa pelikonsolien kapasiteettia. Nintendo kehitti sen todelliseksi taiteeksi, sillä NESin peleissä käytettiin hämmästyttävän paljon moduulien sisälle piilotettuja laajennuksia. Yksinkertaisimmillaan ne laajensivat konsolin ymmärtämää ROM-muistiavaruutta, mutta myöhemmin esimerkiksi Castlevania III:n (1989) MMC5-piiri mandollisti upeat taustamaisemat ja pehmeän ruudunvierityksen.

Erilaisia MMC-piirejä tehtiin ja käytettiin lopulta noin parikymmentä, ja ne toivat peleihin hienoja ja jopa mullistavia koodikikkailuja sekä parempia ääniominaisuuksia, kuten jopa kolme uutta äänikanavaa tai täysin uuden ja itsenäisen kuusikanavaisen FM-äänipiirin. Ehkä tärkein oli silti MMC1-piirin patterivarmistettu tallennusmuisti, joka enemmän tai vähemmän mullisti konsolipelaamisen 35 vuotta sitten ilmestyneessä The Legend of Zeldassa. Nyt pelaaja pystyi oikeasti tallentamaan pelitilanteensa suuressa konsoliseikkailupelissä.

Piilotetut lisäpiirit olivatkin lopulta suuri syy NES-konsolin valtaisaan menestykseen. Niiden avulla laitteen raudan suorituskykyä voitiin kasvattaa merkittävästi ja tehdä paljon suurempia, kauniimpia ja hienommin soivia pelejä. Laitteen suunnittelijoille täytyykin nostaa monta peukkua fiksusta laitesuunnittelusta, jossa moduuliliitännän kautta voitiin tehdä lähestulkoon ihmeitä.

Retrokelaaja 05 - Joystickit Atari-liittimen lumoissa

Retrokelaaja on Pelaaja-lehdessä ilmestyvä palsta, jolla kirjoitan kaikenlaista sekavaa videopelimaailman historiasta, usein nykypäivään peilaten. Aiheita voivat olla niin pelien teknologiat, pelikoneiden tekniikka tai ihmiset. Blogissa on luettavana vanhoja Retrokelaaja-tekstejä. Palsta on yksisivuinen, joten 3 500 merkissä täytyy pystyä käsittelemään jokin aihe ainakin jollain tapaa.

Lisätietoja: https://pelaaja.fi/

Sitä tikulla silmään, joka ysipinniä muistelee

Pelaaminen on nykyään niin kovin yksinkertaista. Peliohjaimetkin ovat enemmän tai vähemmän standardisoituneet. Kauan sitten kaikki oli toisin.

Tiedättekö mistä tulee termi Atari-liitin tai miksi myöhemmin esimerkiksi Commodoren kotimikroissa, Sinclair Spectrumin Kempston-liitännässä tai Segan pelikonsoleissa oli Atari-liitin?

Atari-liitin on itse asiassa aivan tavallinen DE-9-liitin eli yhdeksänpinninen D-sub-liitin, jota maailman suurin peliyhtiö Atari käytti vuonna 1977 julkaistussa Atari 2600 -pelikonsolissa. Muut laitevalmistajat kopioivat liittimen omiin laitteisiinsa ja kas, oli syntynyt standardi.

Yleinen liitinstandardi ei kuitenkaan tarkoittanut peliohjainten standardisointia. Jo vuonna 1958 esitelty Tennis for Two, joka muuten käytti näyttönään oskilloskooppia, käytti paddle-tyyppistä pyöritettävää ohjainta, jolla pelaajat pystyivät liikuttamaan tennismailoja. Samantapaista ohjainta käytettiin vuonna 1972 Pong-kolikkopelissä ja maailman ensimmäisessä pelikonsolissa, Magnavox Odysseyssä. Paddleja käytettiin vielä varsin yleisesti Atari 2600:n ja VIC-20:n suuruuden vuosina sekä Commodore 64:n alkuvaiheessa, mutta sitten ne katosivat lähes täysin, koska niillä ei voinut pelata kovinkaan monenlaisia pelejä.

Sen sijaan Atarin joystickit kasvoivat standardiksi muutenkin kuin liittimiltään. Vaikka Atarin oma ohjain oli ergonomisuudessaan kammottava, niin kahdeksan liikesuuntaa ja yksi nappi nähtiin universaalisesti optimaaliseksi videopeleille. Niinpä pelit suunniteltiin pian juuri tämän ohjauslogiikan ympärille.

Yhdeksällä pinnillä pelitaivaisiin 

Siinä sivussa kuitenkin ehdittiin kulkea monilla omituisilla harhapoluilla. 1980-luvun alussa konsolimarkkinoista kamppailtiin verisesti ja omituisin asein. Intellivision-konsolin (1979) kaukosäädintä muistuttavassa ohjaimessa oli 16-suuntainen ohjauslevy ja 15 näppäintä, Colecovisionin (1982) ohjaimessa taasen 14 nappia ja kahdeksansuuntainen etäisesti joystickiä muistuttava ohjain. Vektorigrafiikkakonsoli Vectrexissä (1982) oli analoginen joystick ja neljä nappia.

Jos peliohjaimet erosivat laitteiden välillä, niin kyllä ne saattoivat olla omituisia samallakin alustalla: kahdeksansuuntaisesta tikusta ja yhdestä napista voidaan tehdä satoja erilaisia muunnelmia, joista osa oli lähes käyttökelvottomia, epätarkkoja tai ranteentappajia. Mainittakoon vaikkapa Cheetahin elokuvalisenssitikut (mm. Terminator 2 ja Bart Simpsons) ja täysin älytön elohopean liikkeisiin perustuva Quicksilver.

Mitä ajan tällä vuodatuksella takaa? Sitä, että kesti yllättävän pitkään ennen kuin peliohjaimiin löytyi edes jonkinlainen standardintapainen. Siinäkään ei aina osattu tai haluttu pitäytyä. Yksinoikeuspelejä väsäävien ei toki tarvinnut välittää kuin omasta navastaan, mutta peliteollisuuden kasvaessa pelejä alettiin tehdä useille eri alustoille. Käännöksissä vastaan tuli kuitenkin sekä teknisiä että peliohjaimellisia haasteita. Miten sorvaat moninappisen ja kenties trackball-kuulaa käyttävän pelin Atari-tikulle? Väkisin. Jätät pois toiminallisuuksia, tunget toimintoja ihmeellisten kombojen taakse tai sijoitat kranaatinheiton välilyöntiin. Loppu on pelaajien ongelma.

Lopulta Nintendo muutti maailmaa NES-konsolinsa padilla. Sen ristiohjain ja kaksi nappia lanseerasivat uuden, ystävällisemmän tavan pelata, jota muut riensivät kopioimaan. Vaikka nykyohjaimissa onkin enemmän tatteja ja nappeja, niin valtaosa moderneista konsolien ja tietokoneiden peliohjaimista nostaa kunnioittavasti hattuaan NES-papalle. Sitä on myös kiittäminen siitä, että peleissä on nykyään alustalta ja pelistä toiselle loikkiessakin ainakin jonkinlainen yhteinen logiikka. Se helpottaa niin pelaajien kuin pelisuunnittelijoiden elämää.

Mielikuvamarkkinointia, tai "näin meitä vedätetään"

Teksti on julkaistu alun perin 21.6.2010. E3-messujen jälkimainingeissa.
Kolumnin kirjoittanut Miikka Lehtonen.

E3-lehdistötilaisuudet tulivat ja menivät, jokainen muodosti omat mielipiteensä tapahtumien onnistumisesta monen asian, ei vähiten oman vankkumattoman brändiuskollisuutensa pohjalta. Jos minua aseella uhattaisiin, sanoisin ehkä Nintendon miellyttäneen minua eniten, koska firma kiersi bullshitin karikon ja tarjoili juuri niitä pelejä, joita salaisissa fantasioissani toivoin joskus E3:lla näkeväni.
Nintendo uusine 3DS-ihmevehkeineen ei kuitenkaan ole ollut se pressitilaisuuksien jälkeisen maailman suurin puheenaihe, vaikka näin olisi pitänyt olla. Ehei, konsolisota riehuu taas innokkaasti, sillä sekä Xbottien kollektiivi että Sonyn uljas Defence Force saivat reippaasti ammuksia omiin aseisiinsa.
Jälkimmäisen leirissä ilkutaan Microsoftin Kinect-esittelytilaisuudelle, joka kieltämättä oli sangen huuruista materiaalia, mutta kaikki amatööri-photoshoppailijat tuntuivat missaavan sen tärkeimmän pointin: kyseessä oli Cirque Du Soleilin performanssi. Sieltä normaalin etsiminen on yhtä hyödyllistä kuin kohteliaan ranskalaisen haku: tyhjä arpa ja mielipaha, muuta ei jää käteen. Lisäksi ainakin tällä kertaa kaikilla oli housut jalassa, joten ranskalaisen performanssitaiteen mittarilla pääsimme aika vähällä.

Xbotit taas tuhlaavat kallisarvoisia luotejaan väärään maaliin. Kuten Kinect-sirkuksen helppojen maalien tapauksessakin, jokainen meistä on kyllä varmasti jo huomannut sen kivitalon kokoisen elefantin huoneessa: PlayStation Move muistuttaa aika paljon Wiin ohjaimia. Ei siitä tarvitse tehdä enää 50000 riemukasta foorumiketjua ja waretetulla Photoshopilla viidessä minuutissa tehtyä kauhistusta. Parempikin maali löytyy.
Kun Sony ei ratsastanut Nintendon keksinnöillä, sen vetohevosina toimivat Harhautus, Vedätys ja Puolitotuus, nuo kolme markkinointiosaston uskollista sotaratsua. Kyseessä oli, kuinkas muuten, hinnoilla pelleily.
Microsoft ja Nintendo eivät vielä sanoneet juuta eivätkä jaata omien vehkeidensä hinnoista ja siihen on loogiset syyt. Nintendo sai tarpeeksi palstamillimetrejä näinkin ja vasta julkisti koneensa maailmalle. Hinnalla saa lisähuomiota Tokyo Game Showssa tai muussa tapahtumassa sitten lähempänä julkaisua.
Microsoftilla taas supertietokoneet ja kirjanpitäjät laskevat Draken yhtälöön verrattavalla kaavallaan sitä maagista pistettä, jossa Kinectille saadaan mahdollisimman monta ostajaa ja näiltä pois mahdollisimman paljon rahaa. Veikkaan, että lopullinen totuus löytyy vasta, kun tähdet ovat oikeassa asennossa ja Cthulhu herää kertomaan maagisen kipupisteen.
Jos pitäisi muuten veikata, uskoisin molempien hintojen pyörivän lopulta 129 - 149 euron välimaastossa. Paljon alemmas ei voi mennä, mutta ei toisaalta ylemmäskään: Microsoftilla tulee halvempi Xbox 360 -malli vastaan ja Nintendolla taas Wii. Näistä aiheutuu jos jonkinlaisia ongelmia.
Hinnasta puhui siis ainoastaan Sony ja tyylillä, jota itse paratiisin lipeäkielinen ja ihmiskunnan tuhoon syössyt saatanallinen kärmeskin kahdetisi. Mikäs siinä, otsikot ja fooruminäkyvyys taattiin: PlayStation Move, vain 49,99 rahaa! Otsikoita irtosi, yleensä MiKKKo$oft-henkiseen kirjoitusasuun puettuina ja riemu oli rajaton.
Jos en olisi seurannut pelialaa kauemmin, voisin ehkä olla yllättynyt siitä, moni hymyili näin leveästi, vaikka taatusti aikanaan oli suosikkifoorumillaan riekkumassa, että ei se Wii ole oikeasti NIIN halpa, koska nönnönnöö. Ja arvatkaas mitä, nettitroolarit? Ei ole PlayStation Movekaan. Sillä 49 euron investoinnillaan ei nimittäin saa kuin tavallista taiteellisemman jätskitötterön ja pahan mielen.

Esitellyistä peleistä valtaosa vaati rinnalleen joko sen oudosti nimetyn peukkuohjaimen (29,99 euroa) tai toisen Move-tötterön (49,99 euroa). Näilläkään ei vielä tee mitään, sillä jollainhan sen PlayStationin pitää ne ohjaimet nähdä ja se jokin on PlayStation Eye (35 euroa). Näin yksi ohjainsetti maksaa vähimmillään palttiarallaa 115 euroa, ehkä enemmänkin, jos haluaa pelata kaikkia pelejä. Ja tämä on vasta yhden pelaajan setti. Jos haluat pelata kaverisi kanssa, hinta tuplaantui juuri.
Kohtuutonta? Ei oikeastaan. Teknologia maksaa ja keksin edelleen lonkalta monta huonompaa ja kalliimpaakin rahanläpeä. Ja niin muuten maksaa teknologia Microsoftin leirissäkin, ennen kuin kukaan innostuu taas wanhan kaavan trollaukseen.
Sony tulee lisäksi varmasti julkaisemaan erilaisia settejä, joissa saa todennäköisesti ainakin yhden tötterön, ehkä parikin, sekä muuten Sonyn keskusvarastossa pölyttyvän Eye-kameran sopuhintaan. Investoinnista tulee silti aika paljon suurempi kuin Jack Tretton haluaisi sinun uskovan. Toisaalta, kuten kollega totesi, jos on varaa ostaa 1500 euron telkkari ja pino satasen 3D-laseja, ehkä se Move ei tunnu enää missään.
Mutta myönnetään. PlayStation Wii on nasevampi kuvamakro-slogan, kuin ylläolevat viisi kappaletta tekstiä.

Kolumnisti Miikka Lehtonen omistaa kaikki tämänhetkiset konsolit ja ihan liikaa vanhaa romurautaa. Hän aikoo myös ostaa niin Kinectin, 3DS:n kuin PlayStation Movenkin, mutta ainakin tajuaa visaa vinguttaessaan hävetä tekopyhyyttään.