Listahitti soi yhä useammin pelin taustalla (2002)

Artikkeli on ilmestynyt alkujaan DNA Pelit -sivustolla 18.7.2003. DNA Pelit oli DNA Internet -yhtiön verkkoportaalin peliosio, jossa työskentelin toimittajana. Koko portaali suljettiin vuonna 2012.

Listahitti soi yhä useammin pelin taustalla

Musiikkiala etsii uusia tulolähteitä, kun perinteinen musiikin levitys ja myynti eivät lyö leiville siinä määrin kuin aikaisemmin. Silmien ummistaminen digitaaliselle levitykselle kostautui MP3:n ja piraattimusiikin räjähtämisen myötä, joten uusia tulolähteitä etsiessään musiikkibisnes lyöttäytyi tiukasti pelialan kylkeen - ja tulokset alkavatkin näkyä.

Yhä useampi pelitalo käyttää tuotteissaan lisensoitua musiikkia, mikä on johtanut mukaviin lisätuloihin musiikintekijöille muutoin taantumasta kärsivässä musiikkiteollisuudessa. Listahitit ja nimekkäät artistit ovat pelissä mainio lisäarvo, kun kuluttaja tutkii pelilaatikkoa kaupassa.

Trendin aloitti Psygnosis julkaistessaan Wipeout-toimintaräiskeen vuonna 1995. Pelin soundtrack oli ladattu täyteen teknohittejä - ja peli istuikin sitkeästi listojen huipulla.

Nykyään musiikin lisensointi peleihin on jo täysin ammattimaista ja järjestelmällistä toimintaa. Näkyvin viime aikojen esimerkki on Grand Theft Auto -pelisarjan uutukainen, Vice City, joka pumpattiin täyteen 80-luvun tunnetuimpia kappaleita. Pelaajat kuulevat musiikkia ajellessaan kaupungilla autoilla tai moottoripyörillä, ja retromeininki on niin vahva, että osa pelaajista on tiettävästi ostanut pelin vain ajellakseen ympäriinsä nauttien virtuaalimaisemista - ja hyvästä musiikista.

"Peliin erityisesti sävelletty tai lisensoitu musiikki voi tuottaa oikeuksien haltijoille 800-1200 dollaria per minuutti ja tyypillinen peli sisältää musiikkia 20-90 minuuttia", kertoo Bob Rice, Four Bars Intertainmentin toimitusjohtaja.

"Pelialalle sisään päässyt säveltäjä voi tienata vuodessa 250 000 dollaria tai enemmänkin", Rice jatkaa. Ammattilaismuusikoille tämä onkin melkoinen houkutin, joskin moinen toimii lähinnä vain Yhdysvalloissa. Suomessa pelimarkkinat ja peliteollisuus yleensäkin ovat niin pienet, ettei säveltäjille riitä juurikaan töitä pelialalla.

Useimmat pelitalot pyrkivät hankkimaan oikeudet musiikkeihinsa könttäsummalla. Uuden artistin kappaleen voi saada 1500 dollarilla, kun taas kuusi Elvis Presleyn biisiä soi pelin taustalla 20 000 taalalla. Hittipelien myötä musiikkiteollisuus yrittää kuitenkin päästä eroon köntistä ja päästä osille rojalteista. Jos hittipeli myy miljoonia kappaleita ovat muusikot ja levy-yhtiöt mielellään jakamassa tuloja. Rojaltisopimukseen Four Bars pääsi esimerkiksi Sonyn kanssa, joka julkaisi useiden artistien musiikkia sisältävän Frequency-pelin.

Musiikin säveltäminen peliin on kuitenkin vaikeaa - etenkin perinteisestä musiikkiteollisuudesta saapuvalle muusikolle. Siinä missä oma levy heijastaa yksinomaan säveltäjän omaa näkemystä, vaatii pelimusiikki pelin tapahtumien ja ympäristön huomioon ottamista - ja pelaajan virittämistä oikeaan tunnetilaan. Musisointi on usein myös erittäin kiivasta - yhdessä lyhyessä pelissä voi olla musiikkia kolmekin tuntia, ja sen sovittamisessa peliin on aina kiire.

Pelitalotkin ovat huomanneet lisensoidun musiikin edut. Potentiaalisen hittipelin lisenssimusiikit voi julkaista omalla soundtrack-levyllään, jonka kohdeyleisöä ovat sekä pelaajat että muut musiikin kuuntelijat. Soundtrackin tuloilla voi peittää lisenssikulut ja sekä omaan että levy-yhtiön taskuun kilahtaa jopa jokunen ylimääräinen ropo. Puhtaasti peliä varten sävelletyn musiikin voi myydä asiakkaalle bonustuotteena ja saattaa siitä saada aikaan erikseenkin myytävän soundtrackin. Näin pelin musiikki saattaa jälleen peittää kustannuksensa ja tuoda voittoakin.

Four Starsin Rice arveleekin, että seuraavan kahden vuoden aikana Yhdysvaltain hittilistalla tullaan näkemään platinaa myyvä pelin soundtrack-albumi.

Ainoa mikä yhtälöstä vielä puuttuu on perinteinen tietokonemuusikko. Jäävätkö esimerkiksi harrastuspohjalta aloittaneet ja kehittyneet tietokonemuusikot historian muinaisjäänteiksi, kun ammattimaiset muusikot ryntäävät kitaroineen sohimaan näppäimistöillä varustautuneet mod-muusikot syrjään?

Jukka O. Kauppinen

80-luku rokkaa, mutta vain vaivoin

Kolumni julkaistu alkujaan 25.7.2007.

Heti alkuun pieni tunnustus: Guitar Hero on eräs suosikkipeleistäni ja puhun nyt koko kirjoitetusta pelihistoriasta. Päivääkään ei kulu ilman, että näpyttelen muovista kitaraani olohuoneen nurkassa, kuvitellen olevani rokkitähti. Joskus ei jaksa edes fantasioida, vaan tuttujen suosikkikappaleiden soittaminen läpi toimii eräänlaisena meditaationa ja rauhoittumisriittinä.
Tätä taustaa vasten Guitar Hero Encore: Rocks the 80's -peliä on odotettu ja hartaasti. Vaikka peli näytti ennakkoon melko mitäänsanomattomalta paketilta, se olisi silti lisää Guitar Heroa, eikä se voisi koskaan olla huono juttu. Eihän?
No ei, mutta ei Rocks the 80'siä silti viitsi paljon kehuakaan. Kyseessä on selvästi se sopimuksen pakottama julkaisu, joka tehtiin vasurilla päätiimin keskittyessä jo täysillä Rock Bandiin. Hyvä tietenkin, että keskittyvät, sillä Rock Band on ainakin meikäläisen tämän vuoden odotetuin peli.
Täysihintaiseksi peliksi Rocks the 80s on armottoman onneton paketti, siitä ei pääse mihinkään. 30 biisiä voi tuntua suurelta määrältä, kunnes muistaa, että kummassakin Guitar Herossa oli melkein tuplasti soitettavaa, kätkettyine biiseineen ja muine mukavuuksineen. Rock the 80'sissä ei ole muuta, kuin pari kevyesti muokattua soittajaa ja perusbiisit. Ei silti, kuolema Flavah Flav -kello kaulassaan on hauskaa, mutta ei "60 euroa" -hauskaa.
Ja tämä on oikeastaan koko pelin ongelma, ainakin parin päivän testauksen perusteella. Turhan moni pelin biiseistä on tylsä soittaa, enkä ainakaan itse tunne saavani pelistä rahan edestä vastinetta. Liian monet kappaleista ovat joko alunperinkin surkeita biisejä tai sitten vain turhan tympeitä soitettavaksi. Tuntuukin pahasti siltä, että Harmonix on kuunnellut sitä osaa GH-fanikannasta, joka haluaisi jokaisen biisin olevan Jordanin tasoista tuskaa.
Ei silti, löytyy pelistä hyviäkin biisejä. 18 and Life, Play With Me, Only A Lad, I Wanna Rock ja Turning Japanese ovat juuri niin kivoja kuin osasin toivoakin. Ongelma onkin lähinnä se, että täysihintaisessa pelissä ne ovat aivan selkeässä vähemmistössä. Ja niin huikea biisi kuin Radar Love onkin, hitossa peliin ei ole valittu Radar Loven maailmankuulua versiota, vaan White Lionin cover-versio? Alkaa olla jo melkoista zen-shittiä, kun Harmonixin cover-bändi esittää oman näkemyksensä toisen cover-bändin versiosta...
No, ehkä se tästä. Kenties parin päivän lisäharjoittelu avaa kappalevalikoiman paremmin ja peli muuttuu iloksi. Eiköhän tällä silti pärjätä sen aikaa, että Rock Band ilmestyy ja pelastaa koko vuoden. Itse pääpiru Kauppinen aikoo tiettävästi järjestää kunnon Rocks the 80s -pippalot, joten huikeaa fiilistelyä pelin tiimoilta lienee tiedossa lähiaikoina.
Miikka Lehtonen
JOK jatkaa:
Miikan aiempaa vuodatusta on helppo noudattaa. Guitar Hero Encore: Rocks the 80's on suorasukainen rahastus, johon ei ole vaivauduttu tekemään juuri mitään uutta. Mitä nyt biisit. Nekin ovat kovin niin ja näin kamaa. On surullista, että soitellessamme parin ensimmäisen näytöksen biisejä meininki rupesi tuntumaan jo aivan hohhoijaalta. Toisen näytöksen encore oli niin tylsä, että sitä rämpytellessä ehti aivan hyvin jutella toisten kanssa, soittamiseen ei tarvinnut edes juuri kiinnittää huomiota. Eivätkä kovat highscoret tuntuneet millään tapaa tavoittelemisen arvoiselta.
Parin hyvän biisin jälkeen soittelu jätettiin lopulta muiden hommaksi ja siirryin pelaamana Puzzle Bobble -automaatille. Pasmat menivät sekaisin vasta The Policen häikäisevän ihanan Synchnonicity II -biisi jyrähtäessä käyntiin. Ja tietysti Twisted Sistersin kohdalla.
Puolet biiseistä on vielä tällä hetkellä soittamatta mutta niitä oikeasti hyviä, rokkaavia biisejä on vasta muutama. Seassa on liikaa täytettä ja osa biiseistä on nuotitettu mitättömän lepsusti.
On tämä rokkia mutta aiempaan tarjontaan verrattuna kovin mehuton. Jos hinnasta olisi nykäisty pois kymppi ja peli löytyisi kaupoista kolmellakympillä, niin ymmärryksen aste olisi suurempi.
Jukka O. Kauppinen

Vanhojen pelilehtien siunaus ja kirous

Blogiteksti julkaistu alkujaan 13.10.2008. Päivitetty ja laajennettu 2017.
Pitkäaikainen muinaisten tietokone- ja pelilehtien kaaos toimistolla on kohtapuoliin voitettu, vaikka nujertamista niissä riittää vieläkin. Mutta hyvältä näyttää jo. Saimme näet lopultakin, vaivaisen puolen vuoden "pitäis noi hyllyt pistää seinälle" -jahkailun jälkeen toimiston testihuoneen seinälle kunnon hyllyt nimenomaan vanhoille lehdillemme. Kiitokset tästä Veijolalle!

Hyllyjen ohella iso kiitos menee harjoittelijallemme Susannalle, joka uiskenteli lehtipinoista toiseen, järjestellen pitkin toimistoa levinneet pinot jonkinlaiseen järjestykseen. Enää pieni pinnistys ja retrolehtiarkistomme on lopultakin kunnossa.

Oheisissa kuvissa näkyy pieni osa lehdistä, joita allekirjoittanut osteli aikoinaan kultaisella 80- ja hopeaisella 90-luvulla. Pinoissa on muun muassa ACEja, Computer & Video Gameseja, PC Formateja, Your Computereja, ZZAP 64:iä, Amiga Formateja ja ties mitä. Pääsivätpä samalla MikroBitinkin viimeisimmät 6-7 vuosikertaa järjestykseen ja kohta toivottavasti kansioihinkin. Mutta mitähän noille vanhoille Biteille ja C=Lehdille tekisi, osasta kun löytyi jo toiset, kolmannetkin kappaleet...

Näiden lehtien kohdalla on mukavaa ajatella, että kyllä se pitkän linjan hamsteroiminen on kannattanut. Paljon on kamaa annettu pois tai mennyt roskiin muuttojen myötä, mutta jotkin asiat vain ovat olleet niin tärkeitä ja rakkaita, ettei ole raaskinut. Kuten lähinnä sydäntäni olleet pelit ja monen monta hyllymetriä lehtiä.

Vanhat lehdet ovat muuten hyvin suosittua taukolukemista, sillä niiden avulla on mukava verestää muistiaan - ja saapa niistä usein loistokkaita juttuideoitakin. Retrohtaville toimittajille wanhat jutut ovat tervetullutta lomaa nykypäivän meiningeistä ja oivia tilaisuuksia taaksepäin miettimiseen, jotta millainen se maailma tuolloin olikaan. Ja miten silloin arvosteluihin ja uutisoituihin peleihin suhtautuu tänään, saati mitä niistä edes muistaa.

Maailma oli muutenkin jännä paikka, sillä uutiset luettiin sanomalehdistä ja peliuutiset kerran kuussa ilmestyvistä lehdistä. Etenkin brittiläiset tietokone- ja pelilehdet olivat arvossaan siellä, missä niitä sai lehtihyllyistä tai sai tilattua paikalliseen kirjakauppaan.

Ja kun joku osti uuden lehden, niin siinä olleista kiinnostavista peleistä kyllä kovasti huhuttiin ja koetettiin löytää, että olisiko joku sen sattunut ostamaan tai muutoin - krhm - hommaamaan.

Tyttökansia kovalla sisällöllä?

IRCissä kiertänyt linkki entisen Jugoslavian alueella ilmestyneen Računari-tietokonelehden kansikavalkadiin on aiheuttanut hihitystä, ihmetystä ja hatunnostoja. Kieltämättä tämmöiseen törmää harvemmin.

Ihmetystä/hihitystä on aiheutunut siitäkin, että länsimaissa tietokonelehdet ovat aika vahvasti niin sanotusti asiallisen kuvituksen alaa. No, onhan poikkeuksiakin ja voi olla, että ilotikkuja on väärinkäytetty alan lehdissä. Saksassa varmasti osataan.
Mutta silti, vuosikymmenten saatossa lukemani peli- ja tietokonelehdet ovat pitäneet kannet ja sisäkuvitukset hyvin linjassa. Lehtiä myytiin ja myydään asialla, eikä tyttökuvilla. "Miksi tuhlaatte tilaa tyttökuviin, kun olisitte voineet laittaa yhden kuvan enemmän pelistä X", oli lukijoiden kanta.

Edes mainoksissa ei tisseihin retkahdeltu kuin harvakseltaan. Maria Whittaker paloi poikien verkkokalvoille Barbarian-pelin julisteesta, mutta siinä oli sentään jonkinlainen yhteys aiheeseen. Melkein. Tavallaan. Kyllähän siitä taidettiin jossain Brittilässä kohutakin, mutta sehän vain piristi pelin myyntejä. Myöhemmin Battlecruiser 3000 AD:n kohdalla mentiin jo riman alle kuuluisalla She really wants it -mainoksella, mutta se ei ollut toimituksellista sisältöä.

Toimituksellisesti länkkärilehdet ovat siis olleet jopa hämmästyttävän siistejä. Mikko Heinonen mainitsi, että Japanissa (tietenkin. Japanissa.) on toki tietokonelehtiä, jotka ovat softpornoa/pornoa, mutta no, Japani. Lännessä harvemmin. Suomessa ei kaiketi ikinä.
En ryhtynyt sen kummemmin asiaa tutkimaan tai kyselemään, mutta esimerkiksi MikroBitti-vuosilta muistan hyvin, miten analysoimme lehtien kansia. Ne lehdet, joissa oli nainen kannessa, myivät huonoimmin. Ihan tosi. Bitin kaikkien aikojen huonoimmin myyneet irtonumerot 1980/1990-luvulla olivat ne, joissa oli nainenkannessa. Lukijat halusivat kanteen tietokoneita ja rautaa.

Pelilehdissäkään ei yritetty ratsastaa naisen iholla. Tiedettiin, ettei se myynyt, ellei aihe liittynyt vahvasti johokin peliin. Lara Croft tai Samus Aran ovat lukijoillekin, kohderyhmälle, vähän eri asioita kuin pystymetsästä riivitty kolmossivun tyttö pitelemässä hetkumallisesti joystickiä.

Tähän taustoitukseen onkin hienoa lyödä sitten kasa Racunarin kansia:

Nyttemmin ilmeisesti edesmennyt lehti oli raskaan sarjan asiaa. Kunnon tietokoneasiaa softista ja laitteista, niiden raudasta ja hyötykäytöstä. Mutta nuo kannet. Voi veljet. Ja osa vieläpä varsin tyylikkäitä. Hienoa balkan-henkistä pin-upia, viettelystä, säären vilauttelua mutta ei ikinä mitään suorastaan tuhmaa. Vain viettelevää.
Voin itse vain hämmästellä kuinka raskas rautailu onkaan saatu yhdistettyä tällä tapaa pin-up-kansiin, kun sisältö ei kuitenkaan missään kohtaa ilmeisesti kohdannut kannen visuaalien kanssa. Ja kuka kannet suunnitteli, photoshootit järjesti, mallit hommasi ja tietokoneet sun muut asetteli? Onko lehdellä ollut ihan erityinen kansikuvavastaava vai hoitiko homman joku kuva/mallistudio? Kansiin on kuitenkin nähty valtavasti vaivaa ja niiden suunnittelun on täytynyt tapahtua sitä mukaa kuin lehdenkin sisältö on varmistunut, että kuvauksiin / kuvankäsittelyyn saadaan mukaan lehdessä käsiteltävää rautaakin.
Hauskaa historiaa ja myönnetään, että enpä tällaista yhdistelmää olisi osannut kuvitella ennen juttulinkin klikkaamista.
Mietin muuten jutun ja tyttökansiaiheen tuomista myös Skrolli-lehden someen hauskaksi päivitykseksi, mutta jänistin lopulta. En oikein keksinyt, että miten tätä olisi pystynyt käsittelemään lyhyessä someupdeitissä skrollimaisesti niin, ettei joku tulkitse ihan väärin tai kommentit lähde ties minne. Parempi siis kummastella aihetta täällä henk.koht. puolella, josta paska ei valu ainakaan syyttömien niskaan :)
Lue alkuperäinen artikkeli: Flashback.com: Yugoslavian Computer Magazine Cover Girls of the 1980s-90s

Vaan mitenkäs naiset tietokonemainoksissa? Markku Reunanen on lueskellut kirjaa, jossa aihetta on käsitelty vähän kattavammin.
Lue juttu täältä: Kauneusbittejä & huulipunia