Retrokelaaja 15 - Siemenestä kasvoi maailmankaikkeus

Retrokelaaja on Pelaaja-lehdessä ilmestyvä palsta, jolla kirjoitan kaikenlaista sekavaa videopelimaailman historiasta, usein nykypäivään peilaten. Aiheita voivat olla niin pelien teknologiat, pelikoneiden tekniikka tai ihmiset. Blogissa on luettavana vanhoja Retrokelaaja-tekstejä. Palsta on yksisivuinen, joten 3 500 merkissä täytyy pystyä käsittelemään jokin aihe ainakin jollain tapaa.

Lisätietoja: https://pelaaja.fi/ 

Juttu ilmestynyt alkujaan Pelaajan numerossa 225.

Kunnianhimoisuus ja tavoitteellisuus ovat hyviä ominaisuuksia pelintekijöille, kun niitä ei liioitella. Moni projekti on kompastellut tai kaatunut, kun tekijä ei osaa rajoittaa tai lopettaa ajoissa. Toisaalta ilman kunnianhimoa ja luovaa hulluutta ei välttämättä synny läpimurtoja.

Mariot, Giana Sistersit, Commandot, Sonicit, Turricanit ja lukemattomat muut rakastetut pelit ovat kieltämättä hyviä, mutta en sanoisi niiden edistäneen peliteknologiaa. Ne ovat hiottuja ja viilattuja kokonaisuuksia mutta silti lopultakin vain tavallista laadukkaampia peruspelejä. Ne eivät murtaneet rajoja tai vieneet pelaajiaan uskomattoman tuolle puolen.

Minkä sitten voi laskea kunnianhimoiseksi, uusia maailmoja syleileväksi ihmeprojektiksi? Se on vaikea sanoa, sillä retropelaaminen ei ole eksaktia tiedettä. Muutama peli on kuitenkin yli kaiken. Retrokelaajassa aiemminkin mainittu Seven Cities of Gold (1984) ja jatko-osa Heart of Africa (1985) raivasivat uraa uudenlaiselle maailmansimulaatiolle. Peli pystyi generoimaan alussa koko maailman, ja levykkeelle tallennettua avoimen maailman karttadataa ladattiin ja avattiin pelaajan ympärille niin, ettei tutkimusmatkailija todellakaan tiennyt, mitä tutkimattoman horisontin takana odottaa. Dan Buntenin tekniset ratkaisut olivat aikaansa edellä — puhumattakaan siitä, että Sevenin piti olla alkujaan reaaliaikainen moninpeli. Se olisi ollut loikka toistakymmentä vuotta tulevaisuuteen.

Neitseelliseen digiviidakkoon raivattiin vuonna 1984 enemmänkin uusia uria, jopa valtaväyliä. Brittiläiset lan Bell ja David Braben tekivät yhteistuumin avaruusseikkailusimulaatio Eliten, jonka tuoreinta inkarnaatiota esiteltiin äskettäin Pelaajassakin.

Elite mursi käsityksiä pelaamisesta ja pehmensi monet aivot vapaudellaan. Keskimääräinen avaruuspeli oli ylhäältä kuvattu räiskintä, mutta nyt lennettiinkin kolmiulotteisessa avaruudessa ja katsottiin ulos lentäjän penkiltä. Siinä ei ollut tarinaa, tavoitteita tai ennalta määrättyjä pelitapoja, vaan pelaajat loivat omat seikkailunsa omalla tyylillään. 64 kilotavuun oli ahdettu seikkailuja, kohtaloita, kaupankäyntiä, avaruustaisteluja, aluksen varustelua ja vaikka mitä — ja kahdeksan galaksia, joista jokaisessa oli 256 planeettaa. Miten ihmeessä se oli mahdollista?

”Elite mursi käsityksiä pelaamisesta ja pehmensi monet aivot vapaudellaan.”

Peli loi maailmankaikkeutensa proseduraalisesti siemenluvusta. Numerosarjasta 23114, 584, 46931 lasketaan 282 biljoonaa galaksia planeettoineen ja luodaan jokaiselle tarvittavat tiedot nimeä, poliittista tilannetta ja talousjärjestelmää myöten. Tästä valtavasta datamäärästä poimittiin kahdeksan galaksillista planeettoja, joiden generoidut tiedot olivat loogisia ja sopivat peliin. Automatisoitu sisällönluontiratkaisu oli kuin eri planeetalta verrattuna muihin vuonna 1984 julkaistuihin peleihin, kuten Paperboyhin, 1942:een, King's Ouestiin, Jet Set Willyyn ja Lords of Midnightiin.

Proseduraalisuus on yleinen tapa luoda peleihin sisältöä. Sitä ei suinkaan käytetä kaikkialla, mutta esimerkiksi Elite Dangerous ja No Man's Sky kantavat uljaasti eeppisten proseduraalisten avaruussimulaatioiden lippua. Samaa tekniikkaa löytyy eri tavoin hyödynnettynä esimerkiksi RimWorldista, Sporesta, Valheimista, World of Warcraftista ja jopa Borderlandsista, jonka aseet kasvatetaan lennosta siemenillä. Kaikkea ei voi kylvää, mutta sillä on käyttönsä.

Retrokelaaja 14 - Tein sen itse, osa 2 - unelma pelistä

Retrokelaaja on Pelaaja-lehdessä ilmestyvä palsta, jolla kirjoitan kaikenlaista sekavaa videopelimaailman historiasta, usein nykypäivään peilaten. Aiheita voivat olla niin pelien teknologiat, pelikoneiden tekniikka tai ihmiset. Blogissa on luettavana vanhoja Retrokelaaja-tekstejä. Palsta on yksisivuinen, joten 3 500 merkissä täytyy pystyä käsittelemään jokin aihe ainakin jollain tapaa.

Lisätietoja: https://pelaaja.fi/ 

Juttu ilmestynyt alkujaan Pelaajan numerossa 224.

Nykyaikaiset työkalut tekevät pelinteosta helpompaa kuin menneinä vuosikymmeninä, mikä näkyy saastavyörynä Steam-kaupan indiepuolella. Työkalut ja kokonaiset pelirungotkin voi ostaa muutamalla klikkauksella, ja työkalupakkiinsa voi hankkia valmista grafiikkaa, objekteja ja pelimekaniikkoja täysin vaivattomasti. Taitoa ei tarvita, ja saman pelin voi julkaista seuraavalla viikolla uudelleen toisella nimellä ja pikkuruisin muutoksin.

Tekemisen halu oli kovaa ennenkin, mutta ratkaisut vain olivat erilaisia. Rehellisyyden nimissä täytyy tosin myöntää, etteivät silloisilla työkaluilla tehdyt pelit olleet välttämättä sen parempia.

Edellisessä kolumnissa kuvailin tietokonepelien ensimmäisiä kenttäeditoreja, mutta unelma omasta pelistä oli suurempi ja väkevämpi kuin pelkkä kenttien tekeminen jonkun muun luomaan peliin. Silloin turvauduttiin pelinteko-ohjelmiin, joita myytiin kaupallisina tuotteina jo 1980-luvulla.

Ensimmäisenä markkinoille entivät tekstipelit, nuo vanhan koulukunnan seikkailupelit, joissa kaikki vuorovaikutus tapahtui puhtaasti tekstillä — komennotkin kirjoitettiin näppäimistöllä. Genre oli valtaisan suosittu 1980-luvun alussa, kun kotimikroissa oli vähän muistia ja niukat grafiikkaominaisuudet. Alkuun pelit koodattiin Basicilla, mutta pian kaivattiin jo oikeita työkaluja, joiden avulla pelisuunnittelijat ja käsikirjoittajat pystyivät keskittymään tarinaan.

Kysyntään vastasivat muun muassa The Ouill (1983), josta kehittyivät edelleen Adventure Master (1984) ja Professional Adventure Writer (1987). The Oulll oli aikakautensa merkittävin tekstipelityökalu, jolla muun muassa Delta 4, Melbourne House, Games Workshop ja CRL tekivät toistasataa kaupallista julkaisua. Retrotietäjille tuttuja teoksia saattavat olla Dracula, Jack the Ripper ja Terrormolinos.

SEUCKilla tehty Amadeus Revengeon lystikäs musiikkipeli, jossa =: : Wolfgang Amadeus Mozart ottaa yhteen kilpailevien muusikoiden kanssa klassisessa konsertissa.

EA asteli hieman eri suuntaan Adventure Construction Setillä (1984-1987), jolla tehtiin ylhäältä kuvattuja graafisia seikkailupelejä. Täysin graafiseen käyttöliittymään nojaava ohjelmisto teki seikkailujen luomisesta helpompaa, joskin visuaaliset elementit rajoittivat mielikuvituksen lentoa. Käyttäjä pystyi luomaan yksinkertaista logiikkaa ja muokkaamaan perustoimintoja. Valmiit aloituspaketit tarjosivat oikotien fantasia-, tieteisja vakoojapelien tekemiseen, ja ainakin C64-versiossa valmiin seikkailun pystyi tallentamaan levykkeelle itsenäiseksi peliksi ja antamaan kaverille. ACS oli suuri inspiraatio esimerkiksi Todd Howardille. Hänen Apple II -seikkailunsa jalostuivat myöhemmin pelisarjaksi, josta joku on ehkä joskus kuullutkin: The Elder Scrolls.

Merkittävin pelinteko-ohjelmisto tuii kuitenkin Isosta-Britanniasta vuonna 1987. Muun muassa Parallaxja Wizball-peleillä ihastuttanut Sensible Software puhdisti pöydän Shoot'Em-Up Construction Kitillä. Se oli ensimmäinen kaikki tarpeelliset työkalut sisältävä kokonaisuus, jolla tumpelompikin tekijä pystyi luomaan kokonaisia toimintapelejä. Taustagrafiikat, objektit ja jopa animoinnit syntyivät ohjelman sisältämillä työkaluilla, ja luomukset pystyi tallentamaan itsenäisiksi ohjelmiksi kavereille kopioitavaksi.

Kovin monimutkaisia tai vaihtelevia pelejä sillä ei voinut tehdä ainakaan helposti, joten valtaosa luomuksista oli mitäänsanomattomia räpellyksiä. Suuresta massasta löytyi silti helmiäkin, joissa ohjelmaa käytettiin monipuolisemmin vaikkapa sivusta kuvattuun seikkailuun tai hienoisen isometriseen kommandointiin. Ne vain olivat kovin harvassa, ja kopiokasettikansa pettyi monesti uusien pelien paljastuessa SEUCK-käpellyksiksi.

Olivat pelit ryönää tai ei, SEUCK oli monille C64-, Amigaja Atari ST -harrastajille ensimmäinen todellinen työkalu, jolla oli mahdollista ainakin kastaa varvastaan pelien tekemisen ihmeelliseen valtamereen. Parhaita luomuksia julkaistiin pelilehtien mukana tulleilla disketeillä, osa sharewarena ja muutama jopa kaupallisesti. Sensible Softwaren luomuksen merkitystä harrastajien innoittajana ei voi vähätellä, sillä moni myöhempien aikojen diginäprääjä ja pelintekijä sai siitä luottamusta itseensä ja osaamiseensa.

Retrokelaaja 08 - Rautaa ja spritejä

Retrokelaaja on Pelaaja-lehdessä ilmestyvä palsta, jolla kirjoitan kaikenlaista sekavaa videopelimaailman historiasta, usein nykypäivään peilaten. Aiheita voivat olla niin pelien teknologiat, pelikoneiden tekniikka tai ihmiset. Blogissa on luettavana vanhoja Retrokelaaja-tekstejä. Palsta on yksisivuinen, joten 3 500 merkissä täytyy pystyä käsittelemään jokin aihe ainakin jollain tapaa.

Lisätietoja: https://pelaaja.fi/ 

Juttu ilmestynyt alkujaan Pelaajan numerossa 218.

Ota mikä tahansa retropeli 8-tai 16-bittiseltä aikakaudelta ja katso, kuinka sen kuva rakentuu. Alustasta riippuen tausta on rakennettu yhdellä tai useammalla graafisella kerroksella, mutta harva peli koostuu pelkistä taustagrafiikoista tai staattisista kuvista. Ruudulla on kiva olla myös liikettä ja vipellystä, joita luotiin spriteillä.

Spriteä voi kutsua vaikkapa pikseleistä rakennetuksi objektiksi, joka saattoi olla vaikkapa 8 x 8 pikselin kokoinen. Objekti oli osittain läpinäkyvä, joten se oli mitä mainioin keino pelihahmojen, otusten tai luotien liikuttamiseen ja animointiin. Ensimmäinen spritejä käyttänyt peli oli Taiton Basketball (1974).

Toki ruudulle saatiin toimintaa myös ilman spritejä, mutta grafiikan liikuttaminen ruudulla ei ollut ilmaista. Mitä vanhempi oli pelikone, sitä niukempi oli tehobudjetti. Muistia, prosessoritehoa ja väyläaikaa oli aina liian vähän, joten peliohjelmointi oli jatkuvaa taiturointia rajallisten resurssien äärirajoilla.

Tässä auttoivat hardware-spritet. Laitteiden piirisarjoihin upotettiin laitteistotason komentoja, joilla sprite-objekteja voitiin liikuttaa ja animoida helposti, ketterästi ja käytännössä ilmaiseksi. Softa-spritejä piirrettiin raskaasti kuin käsityönä, pikseli pikseliltä muistista ruudulle raahaten, mutta hardware-sprite vain nakattiin johonkin muistipaikkaan, josta se tupsahti ruudulle tarvittaessa. Prosessorin ei tarvinnut kuin pyörittää muuta peliä.

”Ensimmäinen spritejä käyttänyt peli oli Taiton Basketball (1974).”

Oli spriteillä rajoituksiakin. Eri laitteiden piirisarjat tukivat eri määrää spritejä, joten ruudulle saatiin vaihtelevasti toimintaa. Esimerkiksi Commodore 64, NES ja Amiga pystyivät teoriassa liikuttamaan yhtä aikaa kahdeksaa hardware-spriteä, mutta piru elää yksityiskohdissa. Esimerkiksi NESin ja C64:n rajoituksia kierrettiin niin, että spritejä piirrettiin enintään kahdeksan per scanline-taso, jolloin seuraavalla puhtaalla scanlinella voitiin piirtää taas uudet kahdeksan spriteä. NESin sprite oli 8 x 8 pikseliä, Amigan ECS-sprite oli 16 pikseliä leveä mutta rajattoman korkea, ja Amigan AGA-sprite oli 32 tai 64 pikselin levyinen. Sega Mega Drivessa oli jo 80 spriteä, joista 20 mahtui samalle scanlinelle — nyt kelpasi tehdä luotihelvettiräiskintöjä. Piirisarjoissa oli myös valmiita kikkoja, joilla spritejä voitiin yhdistellä tai suurentaa, eikä ohjelmoijiakaan kukaan saanut ruotuun, sillä mokomat keksivät koko ajan uusia tekniikoita spritejen pään menoksi.

Esimerkiksi Super Mario Bros. -pelin Mario on normaalisti yksi 8 x 16 pikselin kokoinen sprite. Neljästä 8 x 8 -spritestä koostuvan sienen haukattuaan Mario kuitenkin kasvaa isoksi, jolloin hän koostuukin neljästä 8 x 16 pikselin spritestä. Taitavaa ja ikimuistoista kikkailua!

Rauta-spritet ovatkin 8ja 16-bittiaikakauden toimintapelien ytimessä niin hyvässä kuin pahassa. Niillä peleihin saatiin toimintaa, mutta rajoitukset määrittelivät, millaista se oli. Esimerkiksi NESin kaksinpeleissä pelihahmot olivat usein enintään 32 pikselin levyisiä. Mutta entä jos koko sprite-budijetti käytetään ykköspelaajaan ja luodaan kakkospelaaja taustagrafiikalla tai peilatuilla spriteillä? Ehkä kukaan ei huomaa, jos hahmot vähän väpättävät hypätessä tai eivät voi katsoa samaan suuntaan.

Hardware-spritejen tarve hiipui pelikoneiden tehon lisääntymisen ja 3D-grafiikan myötä. Nykykoneissa on niin paljon tehoa ja vääntöä, ettei edes tuhansien yksittäisten objektien liikuttaminen tunnu missään. Rautapohjaisia erikoisratkaisuja ei tarvita. On kuitenkin sympaattista katsella, miten uusretropelit jäljittelevät muinaisten pelikoneiden teknisiä rajoituksia. Vai olisiko niin, että enemmän hässäkkää ruudulla ei sittenkään ole aina parempi ratkaisu?

Retrokelaaja 12 - PATENT PENDING - Kamalat kopiosuojaukset

Retrokelaaja on Pelaaja-lehdessä ilmestyvä palsta, jolla kirjoitan kaikenlaista sekavaa videopelimaailman historiasta, usein nykypäivään peilaten. Aiheita voivat olla niin pelien teknologiat, pelikoneiden tekniikka tai ihmiset. Blogissa on luettavana vanhoja Retrokelaaja-tekstejä. Palsta on yksisivuinen, joten 3 500 merkissä täytyy pystyä käsittelemään jokin aihe ainakin jollain tapaa.

Lisätietoja: https://pelaaja.fi/  

Juttu ilmestynyt alkujaan Pelaajan numerossa 222.

Pelinkehittäjien ja -julkaisijoiden elämä on nykyään helppoa, kun voi vain koodata ja käyttää pelimoottorien valmiita ominaisuuksia, laajennuksia ja julkaisukanavien työkaluja. Kopiosuojauksistakaan ei tarvitse välittää entiseen malliin. Ne hoituvat usein automaattisesti jakelualustojen kautta, vaikka toki julkaisuihin voidaan upottaa syvempiäkin, kolmansien osapuolten kehittämiä suojausjärjestelmiä. Mutta entä silloin muinoin?

Kopiosuojauksia on ollut lähes yhtä kauan kuin kaupallisia pelejä, mutta tekniikat ovat toki vaihdelleet. Esimerkiksi 1980-luvulla tietokonepelit myytiin kasetteina, joten tupladekit olivat niin musiikkiteollisuuden kuin pelialankin suurimpia vihollisia. Niinpä alkuperäiset pelikasetit pyrittiin monistamaan tehtaalla niin, että ne toimisivat kuluttajan kotimikrossa mutta niiden kopiot eivät.

Tämä vaati teknistä kikkailua tallennettavan signaalin voimakkuuden ja atsimuuttien kanssa, mutta se ei kuitenkaan yleensä vaikeuttanut kuluttajan arkea. Moni muu muinainen kopio-suojaus oli näkyvämpi ja käsinkosketeltavampi sekä myös vaivalloisempi.

Eräs suojausmenetelmä oli vaatia pelaajaa syöttämään koodi ennen pelin käynnistymistä tai pelin aikana. Peli saattoi pyytää kirjoittamaan vaikkapa ohjekirjan sivun 14 kolmannen rivin viidennen sanan tai tunnistamaan sieltä ruudulla näytetyn objektin.

Peli jumiutui tai ei käynnistynyt, jos koodi oli väärin. Koodi saattoi olla myös erillisellä lappusella tai kiekolla, jotka olivat joskus kierosti vaikkapa harmaata tekstiä vaikealla pohjalla. Sellaista oli vaikea kloonata kopiokoneella.

Syvimmälle hulluuteen syöksyttiin Matthew Smithin brittiläiselle Software Projectsille kehittämissä Manic Miner- ja Jet Set Willy -peleissä. Niissä pieni kasettikoteloon mahtuva koodilappu pohjautui sanojen sijaan väreihin. Manicissa koodisto oli A-R/1-20-ruudukko (160 koodia) ja Jet Setissä A-0/0-9 kertaa viisi (850 koodia). Sen lisäksi, että pelaajan täytyi etsiä annetusta ruudusta neljä värikoodia, ne oli painettu pikkuruiselle lappuselle erittäin tiheinä raitoina.

Suojauksen nerokkuus oli siinä, että tuohon aikaan ei ollut juuri värikopiokoneita tai ollenkaan väriskannereita tai -tulostimia. Hyvin valittuja sävyjä ei erottanut toisistaan mustavalkeissa kopioissa, joten suojaus oli lähes aukoton.

Kierrossa oli toki myös kräkättyjä versioita, mutta niitä ei aina suodattunut pienille peruspelaajille saakka. Jos siis pelaamaan mieli, oli otettava kynä käteen ja käytettävä monta tuntia koodiliuskan työlääseen kopiointiin. Niin tein minäkin. Kyllähän se kannatti, sillä Jet Set Willy oli niin hyvä peli.

Koodilappuset olivat kuitenkin pientä erittäin vähäiselle käytölle jääneen Lenslok-suojauksen rinnalla. Käynnistyessään peli näytti ruudulla suttuiseksi kryptatun koodin, joka piti avata televisioruudun päälle asetettavalla Lenslok-laitteella. Siinä oli useita vierekkäisiä prismoja, jotka kukin "tulkitsivat" allaan olevan sutun numerosarjaksi. Tosin ne toimivat vain tietynkokoisten televisioiden ruudulla, joten ikävämpi juttu, jos ostajalla olikin liian pieni tai suuri pelitelkka-ri. Tai jos Lenslok katosi.

Pelaajien onneksi onnetonta Lenslokia käytettiin vain 11 pelissä. Sekin oli liikaa, kun joukossa olivat muun muassa Elite, ACE, Fighter Pilot, Jewels of Darkness ja Tomahawk. Lähes kaikki Lenslokilla suojatut pelit olivat suuren budjetin hittipelejä, mutta negatiivinen palaute ravisteli pelijulkaisijat järkiinsä ja muoviprisma jäi historiaan. Kopiosuojausratkaisuista riittäisi kerrottavaa vaikka miten paljon, mutta tyydytään tällä kertaa näihin muinaisimpiin esimerkkeihin. Ja ollaan iloisia siitä, että pelaajia ei enää kiusata tällaisilla vempaimilla.

Retrokelaaja 11 - Ikimuistoisia pikselihahmoja

Retrokelaaja on Pelaaja-lehdessä ilmestyvä palsta, jolla kirjoitan kaikenlaista sekavaa videopelimaailman historiasta, usein nykypäivään peilaten. Aiheita voivat olla niin pelien teknologiat, pelikoneiden tekniikka tai ihmiset. Blogissa on luettavana vanhoja Retrokelaaja-tekstejä. Palsta on yksisivuinen, joten 3 500 merkissä täytyy pystyä käsittelemään jokin aihe ainakin jollain tapaa.

Lisätietoja: https://pelaaja.fi/  

Juttu ilmestynyt alkujaan Pelaajan numerossa 221.

Hauska pelattavuus on helppoa. Teet vaan viihdyttävän mekaniikan, koukuttavan ohjausjärjestelmän ja palkitsevan peliluupin. Mutta miten teet tunnistettavan päähenkilön tai sivuhahmoja, kun käytössä on vain kourallinen pikseleitä?

Muinaisten pelilaitteiden tekniset rajoitukset pakottivat suunnittelijat olemaan äärimmäisen luovia, kun pelilaitteen grafiikan tarkkuus saattoi olla 256 x 240 (NES), 320 x 200 (C64) tai 160 x 192 (Atari 2600) pikseliä. Televisioon levitettynä pikselit erottuivat vähemmänkin tarkasti katsomalla, ja ohjattavaa pelihahmoa sitä vasta tarkasti tiirattiinkin. Tällöin jokaisella pikselillä ja sen värillä oli väliä. Muutamalla strategisella pikselillä saattoi muuttaa sankarin identiteettiä tai animoida päähenkilön staattisesta tönköstä vilkkaaksi vipeltäjäksi.

Tunnetuin esimerkki onnistuneesta pikselisuunnittelusta on Mario, joka esiintyi ensimmäisen kerran Donkey Kong -kolikkopelissä vuonna 1981. 224 x 256 pikselin pystyruutuun piti mahduttaa niin pelikenttä, sankari, vastustaja kuin muutkin pelilliset elementit. Shigeru Miyamoto ja Gunpei Yokol loivat nimettömästä ja myöhemmin Jumpmanina tunnetusta hahmosta sympaattisen ja tunnistettavan persoonan, jota kelpasi kierrättää myöhempiinkin Nintendon peleihin.

Jumpmanin hahmomalli on kaikesta pikkuruisuudestaan huolimatta täynnä huolellisesti mietittyjä yksityiskohtia. Hahmolla on lakki, jotta tukkaa ei tarvitsisi tehdä tai animoida. Sillä on muhkeat viiden pikselin kokoiset viikset, jotka peittävät kasvojen yksityiskohdat ja suun mutta antavat samalla muodon nenälle. Vaatteet on tehty punaisista ja sinisistä pikseleistä, jotta ne erottuvat mahdollisimman hyvin taustasta. Kaikki yksityiskohdat ja pikselien väriläntit on laitettu paikoilleen harkitusti, jotta hahmo olisi mahdollisimman persoonallinen ja sen tunnistaisi ihmiseksi.

"Muutamalla strategisella  pikselillä saattoi muuttaa

sankarin identiteettiä  tai animoida päähenkilö

staattisesta tönköstä  vilkkaaksi vipeltäjäksi." 

Samalla jokaisella pikselillä yritettiin minimoida animointibudjettia niin paljon kuin mahdollista. Loppumetreillä vaatteet tunnisti haalariksi kolikkopelin kylkitaiteesta tai kotiversioiden kansista, minkä jälkeen mielikuvitus täytti loput.

Ja miettikääs: kaikki tämä identiteetti mahtui 12 x 16 pikseliin. Vaikka Jumpman olikin alkuun puuseppä, vuonna 1983 kaverilla oli jo nimi, Mario, ja uusi ammatti. Mario's Cement Factoryssa se sekoitti sementtiä ja Mario Brosissa teki putkimiehen hommia. Vuonna 1985 julkaistiin jo 11. Mario-peli, legendaarinen Super Mario Bros. Hahmo oli yhä lähes sama kuin Donkey Kongissa, myös kooltaan (13 x 16). NES-konsolin värikkäämpi paletti ja parempi animointi tekivät kuitenkin siitä selkeämmän, persoonallisemman ja jopa pelattavamman. Pikselit sijoitettiin taas sinne, missä niillä saatiin suurin vaikutus ja tunnistettavuus.

Samaan aikaan toisella puolen planeettaa brittiläiset Philip ja Andrew Oliver loivat pelejä ZX Spectrumille ja muille aikansa euromikroille. Veljesten suurin hitti syntyi pikseliturhaumasta, sillä heidän Ghost Hunters -pelinsä 24 x 32 -kokoisen hahmon päälle oli tilaa kokonaiset 3 x 3 pikseliä. Veljekset halusivat peleihinsä ilmeikkäitä ja persoonallisia hahmo-ja, joten seuraavassa projektissa Philip järkeili, että entä jos hahmo olisi pelkät kasvot? Hän piirsi spriteen niin suuren naaman kuin mahdollista, pyöristi sen muotoja ja sai aikaan hymyilevää kananmunaa muistuttavan palluran. Hän lisäsi vielä kädet ja jalat, niin valmiina oli pelihahmo, jolla on kasvot ja ilme.

Näin kaksikko kiersi raudan rajoitukset ja loi pikseli-budjettinsa taitavasti hyödyntämällä Dizzy-munamiehen, jonka seikkailut valtasivat 1980-luvulla monta kertaa brittihittilistojen kärkisijat.

Pelikoneiden grafiikan kehittyessä, tarkkuuksien kasvaessa ja rajoitusten kadotessa vanha pikseli-magia on menettänyt merkitystään. On 3D:tä sekä 1440- ja 4K-pelaamista, ja pikseli- ja animaatiobudjetit ovat rajattomat. Joissakin uusretropeleissä pikseleillä on vielä väliä, mutta nykyrajoitukset ovat raudan sijaan korvien välissä.

Retrokelaaja 10 - Pelimoduuli toi peliin turbovaihteen

Retrokelaaja on Pelaaja-lehdessä ilmestyvä palsta, jolla kirjoitan kaikenlaista sekavaa videopelimaailman historiasta, usein nykypäivään peilaten. Aiheita voivat olla niin pelien teknologiat, pelikoneiden tekniikka tai ihmiset. Blogissa on luettavana vanhoja Retrokelaaja-tekstejä. Palsta on yksisivuinen, joten 3 500 merkissä täytyy pystyä käsittelemään jokin aihe ainakin jollain tapaa.

Lisätietoja: https://pelaaja.fi/ 

Juttu ilmestynyt alkujaan Pelaajan numerossa 220.

Nykyisenä gigatavujen aikakautena muistia ja vääntöä piisaa, ja etenkin tietokoneiden sisuksia voidaan päivittää koko ajan. Konsoleillakin on helppoa, sillä blu-ray-kiekolle mahtuu dataa — ja jos ei mahdu, niin jaellaan loput päivityksinä. Ennen vanhaan jouduttiin kuitenkin pelaamaan sillä, mitä oli annettu.

Esimerkiksi Atari 2600:ssa oli 1,19 megahertsin prosessori, 160 x 192 pikselin tarkkuus ja 128 tavua RAM-muistia. Rajat tulivat nopeasti vastaan, joten syntyi idea: voisiko pelimoduulia käyttää konsolin laajentamiseen? 2600 pystyi käsittelemään vain neljän kilotavun muistiavaruutta, jota pidettiin alkuun myös pelimoduulin maksimikokona. Se opittiin kiertämään bank switching -tekniikalla, jolloin moduulin ROM-muistiin voitiin laittaa jo 64 kilotavua pelidataa. Supercharger-lisälaite puolestaan laajensi RAM-muistin 49-ker-taiseksi 6 272 tavuun, mikä mahdollisti sekä suuremmat että näyttävämmät pelit.

Atarin hämmästyttävin keksintö löytyi Activisionin David Cranen Pitfall II -pelistä (1984). Jo ensimmäinen Pitfall (1982) oli yksi aikansa suurimmista hiteistä, mutta Crane laittoi jatko-osassa todellisen turbovaihteen päälle. Pelimoduulissa oli näet kahdeksan kilotavun ROM-piirin lisäksi Cranen suunnittelema Display Processor Chip -piiri (DPC). Se sisälsi lisää ROM-muistia, tuplasi konsolin äänikanavien määrän ja mahdollisti paremman grafiikan. Vanhentuneen konsolin uutuuspeli näytti ja kuulosti yhtäkkiä seuraavan sukupolven tietokonepeliltä.

DPC ei ollut mikään yhden kanin hattu, vaan Crane suunnitteli piirin myös Activisionin tulevien pelien monikäyttöiseksi turboahtimeksi. Sen ansiosta Atarille olisi voinut tehdä kilpailukykyisiä pelejä vielä parin vuoden ajan, mutta Yhdysvaltain vuoden 1984 pelialaromahdus vei pohjan sekä Atarilta että Activisionin suunnitelmilta. Atarin turbomoduuli ei jäänyt ainoaksi, sillä esimerkiksi Philips Videopac G7000 -konsolissa (1978) oli Intel 8048 -prosessori ja 64 tavua muistia, joka ei riittänyt millään shakkipelille, vaan tarvittiin rajumpi ratkaisu. Chess-pelin (1982) moduulissa olikin toinen prosessori ja hurjat kaksi kilotavua lisämuistia. Johan nappulat siirtyilivät!

Pelikonsolien tehostaminen moduulien sisäisillä lisäpiireillä oli jo alan alkuajoilta tunnettu tapa kasvattaa pelikonsolien kapasiteettia. Nintendo kehitti sen todelliseksi taiteeksi, sillä NESin peleissä käytettiin hämmästyttävän paljon moduulien sisälle piilotettuja laajennuksia. Yksinkertaisimmillaan ne laajensivat konsolin ymmärtämää ROM-muistiavaruutta, mutta myöhemmin esimerkiksi Castlevania III:n (1989) MMC5-piiri mandollisti upeat taustamaisemat ja pehmeän ruudunvierityksen.

Erilaisia MMC-piirejä tehtiin ja käytettiin lopulta noin parikymmentä, ja ne toivat peleihin hienoja ja jopa mullistavia koodikikkailuja sekä parempia ääniominaisuuksia, kuten jopa kolme uutta äänikanavaa tai täysin uuden ja itsenäisen kuusikanavaisen FM-äänipiirin. Ehkä tärkein oli silti MMC1-piirin patterivarmistettu tallennusmuisti, joka enemmän tai vähemmän mullisti konsolipelaamisen 35 vuotta sitten ilmestyneessä The Legend of Zeldassa. Nyt pelaaja pystyi oikeasti tallentamaan pelitilanteensa suuressa konsoliseikkailupelissä.

Piilotetut lisäpiirit olivatkin lopulta suuri syy NES-konsolin valtaisaan menestykseen. Niiden avulla laitteen raudan suorituskykyä voitiin kasvattaa merkittävästi ja tehdä paljon suurempia, kauniimpia ja hienommin soivia pelejä. Laitteen suunnittelijoille täytyykin nostaa monta peukkua fiksusta laitesuunnittelusta, jossa moduuliliitännän kautta voitiin tehdä lähestulkoon ihmeitä.

Retrokelaaja 09 - Polku kohti avoimuutta

Retrokelaaja on Pelaaja-lehdessä ilmestyvä palsta, jolla kirjoitan kaikenlaista sekavaa videopelimaailman historiasta, usein nykypäivään peilaten. Aiheita voivat olla niin pelien teknologiat, pelikoneiden tekniikka tai ihmiset. Blogissa on luettavana vanhoja Retrokelaaja-tekstejä. Palsta on yksisivuinen, joten 3 500 merkissä täytyy pystyä käsittelemään jokin aihe ainakin jollain tapaa.

Lisätietoja: https://pelaaja.fi/ 

Juttu ilmestynyt alkujaan Pelaajan numerossa 219.

Avoimista maailmoista puhuttaessa on helppo sotkeutua termeissä. Puhutaanko avoimesta pelista vai hiekkalaatikosta? Nehäan ovat kaksi eri asiaa, vaikkakin joskus tiukasti toisiinsa kiedottuina.

Cyberpunk 2077, Assassin's Creedit seka Red Dead Redemption- ja Grand Theft Auto -sarjan 2000-lukulaiset osat ovat väkeviä esimerkkejä avoimista hiekkalaatikoista. Kyllä kelpaa kulkea, mekastaa ja katsoa, kuinka pelimoottorin säännöt natisevat pelaajien kikkaillessa.

Avoimuutta on tavoiteltu jo aivan pelien alkuajoista saakka ja yllättävän monipuolisin menetelmin, ja esimerkiksi jo Metroid (1986) toi tasohyppelyihin aivan uudenlaisen näkökulman. Perinteisesti tasohyppelyt ja räiskintäpelit etenivät tiukasti yhteen ainoaan suuntaan: ehkä oikealle, ehkä ylöspäin, ehkä ruutu kerrallaan. Takaisin ei ollut tulemista, sills takaisinpain ei voinut loikkia eikä edelliseen ruutuun voinut palata.

Sääntöön oli toki poikkeuksensakin. Esimerkiksi Ultimate Play The Gamen (myähemmin RareWare ja Rare) Sabreman-pelisarjassa kuljettiin huolettomasti edestakaisin suurillakin pelialueilla. Etenkin Underwurldesta (1984) oli vain lyhyt matka Metroidiin, jonka tärkein innovaatio oli hahmon kehittyminen ja uusien taitojen hankkiminen matkan aikana. Niiden avulla ja tehtäviä suorittamalla pelaaja pääsi aiemmin mahdottomiin tai lukittuihin paikkoihin, siinä missä Underwurlden maailma oli avoin alusta saakka.

Avoimuus oli muinaisten aikojen pelintekijöiden erilainen haaste. Pelikoneiden muistiin tai tallennuslaitteille ei mahtunut suuria maailmoja, elleivät ohjelmoijat olleet innovatiivisia. Kolumnisarjassa aiemmin mainittu Seven Cities of Gold (1984) tarjosi maailmageneraattorin lisäksi kokonaiset kaksi manteretta seikkailtavaksi, mutta peli käyttikin levyasemaa karttadatan striimaamiseen ja muutosten jatkuvaan tallentamiseen.

Toisaalta moni roolipeli tarjosi laajoja maailmoja, mutta käytännössä pelaamista rajoitettiin lineaarisilla tehtavillä tai vaarallisia hirviöitä kihisevillä alueilla. Poikkeus sääntöön oli Richard "Lord British" Garriottin Ultima-sarja (1981—), jonka jo ensimmäisessä osassa tavoiteltiin tavallista enemmän vapautta. Seikkailu ei alkanutkaan suoraviivaisella käskynjaolla, vaan pelaajan täytyi toikkaroida Sosariassa niin kauan, kunnes löytää jonkun antamaan määräyksiä. Myöhemmin Ultimat pusersivat koko avoimen hiekkalaatikkomaailman käsitteen kahdeksaan bittiin.

Lisää eri tavoin toteutettua avoimuutta löytyy vaikkapa David Brabenin ja Ian Bailin Elitestä (1984) sekä Will "The Sims" Wrightin Raid on Bungeling Baysta (1984). Elite tarjosi 48 tai 64 kilotavuun ahdettuna kahdeksan galaksia, joissa kussakin oli 256 planeettaa. Pelaaja saattoi lennellä avaruusaluksellaan minne halusi, eikä moni nykypelikään kykene tarjoamaan samaa seikkailun makua. Sisältö syntyi proseduraalisella generoinnilla, jossa alkuarvosta voitiin luoda loputtomasti uusia planeettoja, joiden arvot olivat samat jokaiselle pelaajalle jokaisella pelikerralla.

Bungeling Bayssa taasen oli yksi ainoa kartta, jossa ei ollut lainkaan seinämiä. Tarpeeksi kauan itään lentämällä pelaaja saapui lähtöpaikkaansa lännestä. Se oli oiva ratkaisu mutta ei vielä varsinaisesti avoin maailma. Nyt ratkaisevaa olivat dynaamisuus ja tavat, joilla pelaaja pystyi taisteluhelikopterillaan vaikuttamaan ympäristöönsä ja joilla se reagoi pelaajaan.

Matka Zeldasta (1986) Skyrimiin (2011) onkin ollut sarja pieniä askelia, suurempia harppauksia ja innovaatioita. ldeoiden siemenistä kasvoi suuria maailmoja, joista meidän kelpaa nauttia tänään täysillä.

Retrokelaaja 07 - Kohti kolmatta ulottuvuutta

Retrokelaaja on Pelaaja-lehdessä ilmestyvä palsta, jolla kirjoitan kaikenlaista sekavaa videopelimaailman historiasta, usein nykypäivään peilaten. Aiheita voivat olla niin pelien teknologiat, pelikoneiden tekniikka tai ihmiset. Blogissa on luettavana vanhoja Retrokelaaja-tekstejä. Palsta on yksisivuinen, joten 3 500 merkissä täytyy pystyä käsittelemään jokin aihe ainakin jollain tapaa.

Lisätietoja: https://pelaaja.fi/ 

Juttu ilmestynyt alkujaan Pelaajan numerossa 217.

Varhaiset kolmiulotteiset digitaaliset maailmat näyttävät tänään karuilta, mutta kaikkea on katsottava oman aikansa silmin. Jokin nyt nololta näyttävä saattoi olla aikansa uskomattomin juttu, eivätkä Crysis, Grand Theft Auto V tai Counter-Strike tyhjiöstä ilmaantuneet. Niihin pääseminen vain vaati aikaa ja kokeiluja.

Yliopistojen tietojärjestelmät verkotettuine päätteineen tarjosivat 1970-luvulla hedelmällisen alustan ohjelmallisille kokeiluille. Adventuren ja Zorkin kaltaiset tekstivetoiset pelit saivat rinnalleen graafisia toteutuksia, joista Maze War (1973) ja Spasim (1974) tarjosivat viiva- ja vektorigrafiikoineen viitteitä tulevasta.

Samaan aikaan tutkijat koodasivat täyttä häkää ensimmäisiä 3D-grafiikkaan nojaavia ohjelmia, joista syntyi sekä kaupallisia että sotilaallisia sovelluksia, kuten edelleen porskuttava Microsoft Flight Simulator -sarja.

”3D Monster Mazesta voi vetää suoran linjan vaikkapa Wolfenstein 3D:hen, joka räjäytti 1990-luvulla hahmon  silmin kuvatut räiskinnät  uskomattomaan suosioon.” 

Koteihin kolmiulotteisuutta saatiin odottaa, eikä ihme. Kymmenientuhansien hintaisilla työasemilla pystyttiin pyörittämään hieman kovempaa grafiikkaa kuin ensimmäisiä grafiikkaominaisuuksia tarjoavilla muutaman satasen kotikoneilla.

Yritys oli silti kova alusta saakka. Aidon 3D:n puuttuessa kolmiulotteisuutta tavoiteltiin nostamalla kuvakulmaa taivaalle, jolloin pelimaailmaan saatiin kaikki kolme akselia eli leveys, syvyys ja korkeus.

Varhaisia kolmiulotteisia pelimaailmoja muistellessa mieleen nousee kaksi muinaista teosta, jotka olivat todellisia päänavaajia kotirintamalla. Sinclairin ZX81-mikrolle (1981) julkaistu 3D Monster Maze (1981) on tiettävästi ensimmäinen kotimikroille julkaistu 3D-grafiikkaa hyödyntävä videopeli. Joillekin se oli myös pelottava kauhupeli, ehkä jopa ensimmäinen selviytymiskauhuseikkailu.

Malcolm Evansin nerokas koodi nakkasi pelaajan perinteiseen sokkeloon, josta tämän piti paeta, ennen kuin siellä vaeltava Tyrannosaurus rex löytää lounaansa. Hahmon silmin kuvattu seikkailu päättyi usein dramaattiseen näkyyn, kun merkkigrafiikkadino saapuu aterialle. Ääniä pelissä ei ollut, vaan jäätävää tunnelmaa rakennettiin ruudulla näkyvillä viesteillä, kuten ”He is hunting you” ja ”Rex has seen you”.

Sinclairin mikrot tarjosivat edelläkävijyyttä myös myöhemmin. ZX Spectrumille (1982) julkaistu Ant Attack (1983) oli maailman ensimmäinen videopeli, jossa pelaaja pystyi liikkumaan kaikilla kolmella akselilla. Aiemmin ainakin Zaxxon ja Q*bert olivat tarjonneet isometrisen näkymän, mutta niissä liikuttiin vain kahdella akselilla. Antin maailma oli jättiläismuurahaisten valloittama kaupunki, jonka tekninen toteutus oli äimistyttävä, sillä pelaaja pystyi kiipeilemään ja liikkumaan rakennusten päällä, takana ja jopa sisällä.

Sankari pystyi kipuamaan muureille ja hyppimään kuilujen yli. Mitään Sandy Whiten teoksen kaltaista ei ollut nähty aikaisemmin. Pelaaja pystyi myös vapaasti valitsemaan sukupuolensa, joten Ant oli samalla tasa-arvoisen pelaamisen edelläkävijä.

Nämä kaksi peliä esittelivät kotipelaajille ajatuksen sekä fps-perspektiivistä kuvatuista 3D-maisemista että aidosti kolmiulotteisista pelimaailmoista. Niiden jälkeen kehitys olikin nopeaa. Ultimate Play the Gamen Knight Lore popularisoi Ant Attackin isometrisyyden vuoden 1984 superhitiksi, minkä jälkeen lintuperspektiivi on ollut yksi suositummista tavoista pelimaailmojen kuvaamiseen. Moni kuitenkin tyytyy sen käyttämiseen vain kahdessa ulottuvuudessa, mikä voi tuntua vähän takaperoiselta lähes 40-vuotiaisiin edelläkävijöihin verrattuna. 3D Monster Mazesta puolestaan voi vetää suoran linjan vaikkapa Wolfenstein 3D:hen, joka räjäytti 1990-luvulla hahmon silmin kuvatut räiskinnät uskomattomaan suosioon. Voinee sanoa, että melkoinen osa nykypeleistä on kaikkensa velkaa kahdelle 1980-luvun alussa pelejä koodanneelle britille.

Retrokelaaja 06 - Eksyitkö sokkeloon? Piirretyistä kartoista automaattikartoitukseen

Retrokelaaja on Pelaaja-lehdessä ilmestyvä palsta, jolla kirjoitan kaikenlaista sekavaa videopelimaailman historiasta, usein nykypäivään peilaten. Aiheita voivat olla niin pelien teknologiat, pelikoneiden tekniikka tai ihmiset. Blogissa on luettavana vanhoja Retrokelaaja-tekstejä. Palsta on yksisivuinen, joten 3 500 merkissä täytyy pystyä käsittelemään jokin aihe ainakin jollain tapaa.

Lisätietoja: https://pelaaja.fi/

Paperikartoilta automaattikarttaan

Eksyitkö sokkeloon? Etkö muista mitä reittiä kuljit juuri? Missä uloskäynti on? Kuka katkaisi Theseuksen silkkinauhan? Seikkailijan arki ei ole aina pelkkää juhlaa tai hirviöiden päiden katkomista, vaan se on myös turhauttavaa kävelyä revenneen kartan ja rikkinäisen kompassin kanssa.

 Olit sitten labyrintissä, synkmetsässä tai kaupungissa, niin on ihan hyvä tietää minne on menossa ja mistä tulossa. Nykypelit on yleensä varustettu rautalankaa vääntävällä GPS:llä, joka pitää pelaajan oikealla tiellä. Vuonna kivi matkanteko ei ollut yhtä helppoa.

 Vanhoissa peleissä ei ollut välttämättä minkäänlaista karttatoimintoa. Kelvollinen karttarutiini vaati erityisesti paljon muistia, jota 8/16-bittisellä aikakaudella ei vielä liikoja ollut. Esimerkiksi Nintendo NES -konsolissa oli vain kaksi kilotavua käyttömuistia. Ei sitä riittänyt karttaan tuhlattavaksi.  Muutenkin hyvien karttamekaniikkojen keksimiseen meni yllättävän pitkään, etenkin kun ajatellaan nykypelien Fog of War -tyyppistä näkökentän ja vielä tutkimattoman pelimaailmankartan sumentamista. Jaa että pelimaailma avautuu näkyviin vasta siellä käydessäsi? Melkoista velhoutta. Konsoli- ja tietokonepeleissä tyydyttiinkin pitkään näyttämään vain välittömästi pelaajaa ympäröivä alue, lopusta viis.

 Kartoitusmekaniikkojen puutetta kierrettiin kolmella tavalla: kartat tehtiin itse, ne olivat osa oheiskrääsää tai sitten vain odotettiin, että kartta julkaistaan jossain lehdessä.

 Karttojen piirtäminen paperille oli tuttua ahkerille seikkailijoille. Todella suuri osa peleistä rakensi maailmansa neliömäisesti, joten karttojen piirtäminen ruutupaperille oli loogista ja selkeää, paitsi kun pelien lokaatiot looppasivat tai yksi askel olikin todellisuudessa pidempi siirtymä. Pelit eivät muutenkaan pitäneet kummoista kirjaa  havainnoistasi, joten pelaajien piti tehdä joka tapauksessa muistiinpanoa ja ratkoa ongelmia päässään.

 Oheiskrääsä ja kartat toimivat samalla kopiosuojauksina, sillä ne sisälsivät tietoa, jota pelissä itsessään ei ollut. Pelaaminen ilman niitä oli vaikeaa, ellei mahdotonta. Ja miten upeaa niiden hypistely olikaan: Ultimansa tai Final Fantasynsä pelannut muistaa värikkäät kartat aivan taatusti.

 Nykyään tuntuu, että aika moni asia on pilalla. Kartoittaminen, pilalla. Eksyminen, pilalla. Pelkkää automappingia tilalla.

 

Valtaosa nykypeleistä kartoittaa ympäristönsä pelaajien puolesta ja onhan muun muassa Phantasie III: Wrath of Nikademusin (1987) ja The Bard's Tale III: Thief of Faten (1988) esittelemä kartoitusmekaniikka muuttanyt pelisuunnittelua ja tehnyt seikkailemisesta helpompaa.  Tänään karttaruudun, reittipisteiden asettelun ja GPS:n puuttuminen tuntuu pikemminkin omituiselta. Automaattinen kartoitus eri muodoissaan tai karttapohjat, joille ilmaantuu merkintöjä löydetyistä paikoista ja ihmisistä, ovat täyttä arkipäivää, samoin kuin peliruudun kulmassa näköttävä näkyvä pikkukartta  Red Dead Redemption 2:n tai Grand Theft Autojen tapaan.

 Automaattikartoituksen merkityksestä kertoo sekin, että esimerkiksi Sega Ages -retrosarjassa joidenkin pelien uusversioihin on lisätty nykypelaajien kaipaama automaattikartoitus. Fanit myös lisäävät uusia karttatoimintoja modaamalla vanhoihin peleihin. Hyvä niin, jos se laskee uudelleenpelaamisen kynnystä tai helpottaa nuoremman kokeilijan pelikokemusta. Moni muinainen retroteos kun on tuskallinen kokemus nykypäivänä veteraanillekin, oli ohjekirjat ja paperikartat tai ei.

Retrokelaaja 05 - Joystickit Atari-liittimen lumoissa

Retrokelaaja on Pelaaja-lehdessä ilmestyvä palsta, jolla kirjoitan kaikenlaista sekavaa videopelimaailman historiasta, usein nykypäivään peilaten. Aiheita voivat olla niin pelien teknologiat, pelikoneiden tekniikka tai ihmiset. Blogissa on luettavana vanhoja Retrokelaaja-tekstejä. Palsta on yksisivuinen, joten 3 500 merkissä täytyy pystyä käsittelemään jokin aihe ainakin jollain tapaa.

Lisätietoja: https://pelaaja.fi/

Sitä tikulla silmään, joka ysipinniä muistelee

Pelaaminen on nykyään niin kovin yksinkertaista. Peliohjaimetkin ovat enemmän tai vähemmän standardisoituneet. Kauan sitten kaikki oli toisin.

Tiedättekö mistä tulee termi Atari-liitin tai miksi myöhemmin esimerkiksi Commodoren kotimikroissa, Sinclair Spectrumin Kempston-liitännässä tai Segan pelikonsoleissa oli Atari-liitin?

Atari-liitin on itse asiassa aivan tavallinen DE-9-liitin eli yhdeksänpinninen D-sub-liitin, jota maailman suurin peliyhtiö Atari käytti vuonna 1977 julkaistussa Atari 2600 -pelikonsolissa. Muut laitevalmistajat kopioivat liittimen omiin laitteisiinsa ja kas, oli syntynyt standardi.

Yleinen liitinstandardi ei kuitenkaan tarkoittanut peliohjainten standardisointia. Jo vuonna 1958 esitelty Tennis for Two, joka muuten käytti näyttönään oskilloskooppia, käytti paddle-tyyppistä pyöritettävää ohjainta, jolla pelaajat pystyivät liikuttamaan tennismailoja. Samantapaista ohjainta käytettiin vuonna 1972 Pong-kolikkopelissä ja maailman ensimmäisessä pelikonsolissa, Magnavox Odysseyssä. Paddleja käytettiin vielä varsin yleisesti Atari 2600:n ja VIC-20:n suuruuden vuosina sekä Commodore 64:n alkuvaiheessa, mutta sitten ne katosivat lähes täysin, koska niillä ei voinut pelata kovinkaan monenlaisia pelejä.

Sen sijaan Atarin joystickit kasvoivat standardiksi muutenkin kuin liittimiltään. Vaikka Atarin oma ohjain oli ergonomisuudessaan kammottava, niin kahdeksan liikesuuntaa ja yksi nappi nähtiin universaalisesti optimaaliseksi videopeleille. Niinpä pelit suunniteltiin pian juuri tämän ohjauslogiikan ympärille.

Yhdeksällä pinnillä pelitaivaisiin 

Siinä sivussa kuitenkin ehdittiin kulkea monilla omituisilla harhapoluilla. 1980-luvun alussa konsolimarkkinoista kamppailtiin verisesti ja omituisin asein. Intellivision-konsolin (1979) kaukosäädintä muistuttavassa ohjaimessa oli 16-suuntainen ohjauslevy ja 15 näppäintä, Colecovisionin (1982) ohjaimessa taasen 14 nappia ja kahdeksansuuntainen etäisesti joystickiä muistuttava ohjain. Vektorigrafiikkakonsoli Vectrexissä (1982) oli analoginen joystick ja neljä nappia.

Jos peliohjaimet erosivat laitteiden välillä, niin kyllä ne saattoivat olla omituisia samallakin alustalla: kahdeksansuuntaisesta tikusta ja yhdestä napista voidaan tehdä satoja erilaisia muunnelmia, joista osa oli lähes käyttökelvottomia, epätarkkoja tai ranteentappajia. Mainittakoon vaikkapa Cheetahin elokuvalisenssitikut (mm. Terminator 2 ja Bart Simpsons) ja täysin älytön elohopean liikkeisiin perustuva Quicksilver.

Mitä ajan tällä vuodatuksella takaa? Sitä, että kesti yllättävän pitkään ennen kuin peliohjaimiin löytyi edes jonkinlainen standardintapainen. Siinäkään ei aina osattu tai haluttu pitäytyä. Yksinoikeuspelejä väsäävien ei toki tarvinnut välittää kuin omasta navastaan, mutta peliteollisuuden kasvaessa pelejä alettiin tehdä useille eri alustoille. Käännöksissä vastaan tuli kuitenkin sekä teknisiä että peliohjaimellisia haasteita. Miten sorvaat moninappisen ja kenties trackball-kuulaa käyttävän pelin Atari-tikulle? Väkisin. Jätät pois toiminallisuuksia, tunget toimintoja ihmeellisten kombojen taakse tai sijoitat kranaatinheiton välilyöntiin. Loppu on pelaajien ongelma.

Lopulta Nintendo muutti maailmaa NES-konsolinsa padilla. Sen ristiohjain ja kaksi nappia lanseerasivat uuden, ystävällisemmän tavan pelata, jota muut riensivät kopioimaan. Vaikka nykyohjaimissa onkin enemmän tatteja ja nappeja, niin valtaosa moderneista konsolien ja tietokoneiden peliohjaimista nostaa kunnioittavasti hattuaan NES-papalle. Sitä on myös kiittäminen siitä, että peleissä on nykyään alustalta ja pelistä toiselle loikkiessakin ainakin jonkinlainen yhteinen logiikka. Se helpottaa niin pelaajien kuin pelisuunnittelijoiden elämää.

Retrokelaaja 04 - Värien lumoissa

Monille rakkaan Bubble Bobblen ZX Spectrum-versio näyttää kuinka haasteellista on kääntää peli vähägrafiikkaisemmalle alustalle.

Retrokelaaja on Pelaaja-lehdessä ilmestyvä palsta, jolla kirjoitan kaikenlaista sekavaa videopelimaailman historiasta, usein nykypäivään peilaten. Aiheita voivat olla niin pelien teknologiat, pelikoneiden tekniikka tai ihmiset. Blogissa on luettavana vanhoja Retrokelaaja-tekstejä. Palsta on yksisivuinen, joten 3 500 merkissä täytyy pystyä käsittelemään jokin aihe ainakin jollain tapaa.

Lisätietoja: https://pelaaja.fi/

Värien lumoissa

Nykyaika on värikästä: on shokkitukkavärejä, sateenkaaria ja näytöistäkin kehutaan, että mustakin on oikeasti mustaa. Aina ei ole ollut näin.

Miten tarkkaan tiiraat televisiosi tai näyttösi speksejä? Monikobittinen väripaketti siinä on? Montako pikseliä ruudullesi mahtuu? Onko värejä sävyineen miljoonia vai miljardeja? Kyllä kelpaa, sillä joskus peleissä oli vain yksi väri.

Olette ehkä kummastelleet hieman vanhempaan aikaan sijoittuvien elokuvien tietokonenäyttöjä, joissa on vihreää tekstiä mustalla? Ihan tosi, sellaisia ne muinoin olivat, kiitos näyttöjen valmistustekniikan. Yksivärisiä monokrominäyttöjä käytettiin pitkään myöhemminkin tottumuksen ja halvan hinnan takia. Kotikäytössä mustavalkotelevisio oli pitkään halvempi kuin väri-tv. Koska 1970- ja 1980-luvun vaihteen kotimikroissa ja tv-peleissä oli lähtökohtaisestikin niukalti värejä, joskus vain se yksi. Niinpä loppujen lopuksi oli aika sama onko koneessa värinäyttö vai ei.

NESin Castlevaniasta näkee kuinka pelit rakentuvat 4x4- ja 16x16-pikselin laatoista värirajoituksineen.

Tilanne toki muuttui nopeasti. Monissa mikroilla ja pelikonsoleissa oli erilaisia grafiikkatiloja, joista yleensä eri tarkkuuksissa ja grafiikkatiloissa voitiin käyttää vaihtelevaa määrää värejä yhtaikaa. Esimerkiksi VIC20, Apple II ja Commodore 64 tarjosivat 16 värin paletin. Nintendon NES-konsolissa oli jo 54 väriä, joista 25:ttä voitiin näyttää yhtaikaa. Silti niin suuri osa samaan aikaan suosituista Amstrad CPC –kotimikroista myytiin vihermonitorilla, että kaikkien CPC-pelien täytyi toimia myös yksivärisillä näytöillä.

Eikä värien määrä ole koko totuus. Paletti kertoo montako väriä kone tuntee, ei montako se voi näyttää. Lisäksi värit olivat kiinteitä, niitä ei voinut valita tai muuttaa. Se on kuin saisit 16 värikynää: värit eivät ehkä ole mieleisiäsi ja joskus voit käyttää niistä vain tiettyjä kyniä. Laitevalmistajilla oli myös omat näkemyksensä hyvistä väripaleteista: esimerkiksi C64:n päävärit valittiin "ne näyttivät meistä kivoilta" -metodilla ja loput "ne olivat väripyörän vastakkaisella puolella, joten pystyimme tekemään toisen värin samalla resistorin arvolla" (Bob Yannes, Commodore).

Commodore 64 –pelit rakennettiin näistä 16 väristä.

Värien määrää saattoi kasvattaa ohjelmallisilla kikoilla, mitä etenkin demoskene-harrastajat tai taitavat peliohjelmoijat ovat hyödyntäneet. Toisaalta peleissä ja demoissa jouduttiin myös elämään hämmästyttävien rautarajoitusten kanssa. Esimerkiksi ZX Spectrumissa ei ollut edes grafiikkapiiriä, vaan kaikki kikkailtiin prosessorilla. Sen seitsemällä päävärillä oli kullakin myös vaaleampi sävy, joka luotiin puolittamalla RGB-värin virta oikealla hetkellä.

Vanhoilla laitteilla jouduttiin pelaamaan myös värien "vuotamisen" kanssa. Esimerkiksi ZX Spectrumin 8x8-pikselin kokoisella laatalla voitiin käyttää vain kahta eri väriä. NES salli jo neljä eri väriä yhdellä 16x16-laatalla ja 16 koko näytöllä, SNES 16 väriä 16x16-laatalla ja 256 näytöllä. Joskus värit saattoivat vuotaa laatalta toiselle ja sotkea naapureitaan. Tulos saattoi olla häiritsevä tai sympaattinen, joskus jopa tarkoituksellinen ja hyödynnettävä. Ensimmäisen sukupolven Amigoiden 4096 värin paletti saatiin kaikkineen ruudulle yhtaikaa HAM-tilassa, mutta jokaisen pikselin mahdolliset värit riippuivat viereisten pikselien väreistä.

Voimme siis olla todella iloisia nykypäivän grafiikkapiireistä, jotka eivät enää rajoita pelitaiteilijoiden visioita. Jos peli näyttää rumalta, niin siitä voi syyttää tekijöitä, ei pelikoneen väripaletin rajoituksia. Mutta kannattaa tutustua myös nykypäivän retrograafikoiden luomuksiin ja ihastella miten taitavasti he osaavat kiertää vanhojen mikrojen ja konsolien rajoituksia.

Retrokelaaja 03 - Murhaavaa lyhyyttä

Retrokelaaja on Pelaaja-lehdessä ilmestyvä palsta, jolla kirjoitan kaikenlaista sekavaa videopelimaailman historiasta, usein nykypäivään peilaten. Aiheita voivat olla niin pelien teknologiat, pelikoneiden tekniikka tai ihmiset. Blogissa on luettavana vanhoja Retrokelaaja-tekstejä. Palsta on yksisivuinen, joten 3 500 merkissä täytyy pystyä käsittelemään jokin aihe ainakin jollain tapaa.

Lisätietoja: https://pelaaja.fi/

You're dead. Try again?
Murhaavaa lyhyttä

Vanhan polven pelaaja on tänään usein aivan lirissä retropeliensä kanssa. Olivatko ne oikeasti näin vaikeita? Enhän minä pääse enää edes ykköstasolta!

Vuosikymmeniä jatkunut pelaajien kääriminen aina vain paksumpaan pumpuliin rapauttaa aktiivisia pelitaitoja, minkä myötä paluu retrosuosikkien pariin voi olla raju. Homma ei sujukaan enää kuten nuoruuden intopiukeina vuosina, kuolema vain seuraa toistaan. Miten pelit tuntuvat tänään niin vaikeilta?

Yksi syy on tietysti ranneliikkeiden löystyminen ja pullamössöytyminen, toinen taasen se yksinkertainen fakta, että monet muinaisista peleistä olivat jo silloin hirvittävän vaikeita. Monesta muinaisjäänteestä nauttiminen vaatii sekä uudelleenopettelua että masokistista sitkeyttä, jota höystetään itkulla ja voimasanoilla.

Miksi pelit sitten olivat niin vaikeita? No, sillä muun muassa peiteltiin lyhyyttä. Moni retropeli vilahtaa läpi 10-20 minuutissa, kun pelaaja vain tietää mitä tekee ja omaa kelpo refleksit. Olisihan se ikävää, jos pikku pelaaja speedrunnaa uutuuden ensimmäisellä kokeilullaan. Niinpä pelikehittäjät kiersivät tätä nostamalla luomustensa vaikeustason keinotekoisen korkealle. Kun puzzlet ja haasteet ovat helvetillistä tasoa ja jokaista pikku pulmaa joutuu hinkkaamaan uudestaan ja uudestaan, niin päivä- ja viikkokausien vääntämisen jälkeen pelaaja ei enää hoksaakaan, että todellista sisältöähän pelissä oli aivan minimaalisesti.

Entä miksi ne olivat niin lyhyitä? Syitä on varmaan yhtä monta kuin pelejäkin. Pelintekijät urakoivat usein tiukkojen aikataulujen paineessa, mutta 1980-luvun alkupuolen pelit olivat muutenkin lyhyitä. Tämä juontui osittain kukoistavan kolikkopelimaailman DNA:sta, jonka mukaan pelaajille luotiin lyhyitä ja räväköitä pelikokemuksia. Monilta pelintekijöiltä vain jäi huomaamatta, että kotikoneilla ja -konsoleilla pelattiin kertalaakista pidempään, joten pelejä olisi voinut tehdä muillakin resepteillä.

Toinen selitys on vanhojen kotimikrojen ja konsoleiden niukka tekniikka. Kenttiä, grafiikkaa ja sisältöä ei yksinkertaisesti mahtunut kovinkaan paljoa peruskooderien peruspeleihin. Usein tämä näkyi jopa läpipeluun jälkeisessä loppuruudussa - muistiin ei välttämättä mahtunut kälyistä game over -ruutua kummempaa onnittelua. Mutta eihän se haitannut, kun harva sitä pääsi koskaan näkemään, kiitos riittäväksi ruuvatun vaikeustason.

Niinpä mielipuolisen vaikeissa lyhykäisissä kompensoitiin sisällön köyhyyttä pikselintarkoilla hypyillä, vaikeilla ajoituksilla ja nostamalla pelaajan yleistä turhautumiskäyrää räjähdyspisteen partaalle mutta ei sen yli. Laitetaan joka puolelle piikkejä ja esteitä, joihin pelihahmo kuolee hipaisusta! Mitä ihmeen checkpointeja, kentän alkuun vain aina kun kuolet. Ai haluaisit tallentaa pelin? Älä hupsi, uusi peli alkaa aina ensimmäisestä kentästä. Pelaajan pitäisi etsiä ja käyttää esineitä? Tehdään inventaariosta tosi pieni ja sijoitellaan esineet niin hajalleen, että pelin pituus kymmenkertaistuu edestakaisesta ramppaamisesta. Eikö riitä? Tehdään vielä kehnoa koodia ja epämääräisiä hitboxeja niin, että pelaaja varmasti kuolee vahingossa, vaikka miten hyvin pelaisi. Näin saadaan pelille pituutta ja viisi kenttää tuntuu vähintään 50:ltä.

Tätä oli etenkin 1980-luku pullollaan ja täytyy sanoa, että peliala on kehittynyt tämän suhteen hyvään suuntaan. Vaikka pelaajia pidetään kädestä ja kääritään pumpuliin, niin ainakin peleissä on yleensä järkevä määrä sisältöä. Vaikeustasojakin löytyy monenlaisille pelaajille ja myös niille, jotka tykkäävät ranteet auki -pelaamisesta. Kaunis kiitos myös New Game + -tyyppisille ratkaisuille, joiden myötä seikkailuja voi jatkaa läpipeluun jälkeen esimerkiksi uusilla haasteilla ja kovemmilla möröillä. Mieluummin näin kuin että New Game +++^2 on heti ensimmäinen kenttä.

Retrokelaaja 02 - Peliohjaimellinen umpikuva

Paddle-ohjaimet olivat pelitekninen umpikuja, kun niiden yksinkertainentoiminnallisuus ei riittänyt kasvaville ja monimutkaistuville peleille. Kuva: Bultro / Wikimedia Commons

Retrokelaaja on Pelaaja-lehdessä ilmestyvä palsta, jolla kirjoitan kaikenlaista sekavaa videopelimaailman historiasta, usein nykypäivään peilaten. Aiheita voivat olla niin pelien teknologiat, pelikoneiden tekniikka tai ihmiset. Blogissa on luettavana vanhoja Retrokelaaja-tekstejä. Palsta on yksisivuinen, joten 3 500 merkissä täytyy pystyä käsittelemään jokin aihe ainakin jollain tapaa.

Lisätietoja: https://pelaaja.fi/

Peliohjaimellinen umpikuva

Puhutaanpa peliohjaimista, noista rakkaista vempaimista, jotka yhdistävät tai erottavat pelaajan pelistään. Millä tavoin ne ovat vaikuttaneet pelaamiseen?

Vastaushan on tietysti "kaikin tavoin". Peli tarvitsee sekä käyttöliittymän että ohjauslaitteen. Joskus muinoin kummastakaan ei ollut tutkimuksia tai käyttäjäanalyysejä, joten pelikehittäjät muunsivat ideansa peliksi miten parhaiten taisivat. Muinaiset HIDit (Human-Interface Device) syntyivät siten jokseenkin lennosta tai sitten niitä ei edes kehitetty, käytettiin vain mitä nyt käytettävissä oli.

Yleisin HID olikin pitkään näppäimistö. Esimerkiksi yliopistojen keskuskoneiden merkkigrafiikkapelejä komennettiin näppäinpainalluksilla tai seikkailupeleissä sanoina ja lauseina. Mullistuksia oli kuitenkin luvassa ja niiden myötä myös muutoksia pelaamiseen ja pelien suunnitteluun. Kasinoiden raha-automaatit ovat hienoja esimerkkejä käyttöliittymän hiomisesta ja etenkin yksikätisessä rosvossa ollaan nerokkuuden ytimessä: syötät rahaa, vetelet sauvasta. Joka vedolla voitat tai häviät.

Videopelipohjaisiin kolikkopeleihin se ei aivan riittänyt, joten Atari kehitti Pongiin (1972) aivan uudenlaisen ohjaimen: pyörivän paddlen, jonka pyörällä mailaa voitiin ohjata portaattoman sulavasti edestakaisin. Uusi ohjain johti pelillisiin innovaatioihin: syntyi Breakout (1976), Tempest (1981) ja Arkanoid (1986). Paddle löysi tiensä myös pelikonsoleille: se oli vakiovaruste jo Magnavox Odysseyssä (1982) ja tuttu näky myös Atari 2600 -konsolissa (1977) ja kotimikrojen rautakaudella Apple II:lla (1977), VIC-20:llä (1980) ja jopa Commodore 64:n (1982) alkuaikoina.

Sen potentiometritekniikan hoksattiin sopivan autopelien rattiohjaimiin, jonka myötä syntyi muun muassa Night Driver (1976). Paddlesta voidaankin vetää suora linja kaikkiin nykypäivän autopeleihin ja kotikoneiden rattiohjaimiin.

Paddle oli silti lyhyen ajan hitti. Pelit kehittyivät nopeasti, eikä edestakaisin yhdellä akselilla pyörivän rullan ja napin varaan voinut kehittää monimutkaista pelimekaniikkaa. Niinpä Paddlet katosivat retrohistoriaan 1980-luvun puoliväliin mennessä.

 

ZX Spectrumissa ei ollut lainkaan liitäntöjä peliohjaimille, minkä myötä kaikkia sen pelejä oli voitava pelata näppäimistöltä. Kuva: Bill Bertram / Wikimedia Commons

Näppäimistö sen sijaan marssi vahvasti, olihan se kotimikrojen yleistyessä ainoa peliohjain, joka koneiden mukana tuli. Monessa mikrossa ei ollut edes liittimiä peliohjaimille, joten etenkin Sinclairin mikrojen harrastajat oppivat varsinaisiksi sormitaitureiksi. ZX Spectrumissa ei ollut vakiona edes joystick-liitintä, joten kaikissa Spectrum-peleissä piti olla ensisijaisesti näppäinohjaus, sitten vasta tikkutuki. ZXKOP olikin aikansa WASD - z ja x sivusuuntiin, k ja o pystyyn ja p tai välilyönti tulitusnäppäimenä. Kaikki eivät tuosta tykänneet, joten peleihin opittiin tekemään myös valinnaisia näppäinkarttoja tai annettiin pelaajalle mahdollisuus määritellä mieluisat näppäimensä. Hankalaksi homma meni siinä vaiheessa, kun samalle pienelle näppäimistölle ahdettiin kahden pelaajan näppäinkomennot.

Spectrum oli 1980-luvulla yksi Euroopan suosituimmista pelikoneista. Etenkin Isossa-Britanniassa se oli kuningaskunnan tietokone, joten pelit tehtiin usein ensin sille ja vasta sitten käännettiin muille alustoille. Näin Spectrum-pelien tuki näppispelaamiselle levisi myös C64:lle ja muille koneille, monesti aivan samoilla näppäimilläkin. Kenties Clive Sinclairin halpismikron perintö näkyy tätä kautta monissa nykypäivän tietokonepeleissäkin. Myös näppäimistökartan tai ylipäätään peliohjainten komentojen muuttaminen ja kustomointi periytyy vahvasti Spectrumilta. Kaikkea se Sir Clive saikin silloin aikaan.

Atari teki muitakin keksintöjä ja merkittäviä ratkaisuja videopelirintamalla. Eräs niistä aiheuttaa tänään hämmennystä nuoremmissa pelaajissa ja voinee sanoa, että moni retropelittäjä on saanut siitä pahoja rakkoja. Siitä lisää jossain tulevassa retrokelaajassa.