Lisätietoja: https://pelaaja.fi/
Juttu ilmestynyt alkujaan Pelaajan numerossa 222.
Pelinkehittäjien ja -julkaisijoiden elämä on nykyään
helppoa, kun voi vain koodata ja käyttää pelimoottorien valmiita ominaisuuksia,
laajennuksia ja julkaisukanavien työkaluja. Kopiosuojauksistakaan ei tarvitse
välittää entiseen malliin. Ne hoituvat usein automaattisesti jakelualustojen
kautta, vaikka toki julkaisuihin voidaan upottaa syvempiäkin, kolmansien
osapuolten kehittämiä suojausjärjestelmiä. Mutta entä silloin muinoin?
Kopiosuojauksia on ollut lähes yhtä kauan kuin kaupallisia
pelejä, mutta tekniikat ovat toki vaihdelleet. Esimerkiksi 1980-luvulla
tietokonepelit myytiin kasetteina, joten tupladekit olivat niin musiikkiteollisuuden
kuin pelialankin suurimpia vihollisia. Niinpä alkuperäiset pelikasetit
pyrittiin monistamaan tehtaalla niin, että ne toimisivat kuluttajan
kotimikrossa mutta niiden kopiot eivät.
Tämä vaati teknistä kikkailua tallennettavan signaalin
voimakkuuden ja atsimuuttien kanssa, mutta se ei kuitenkaan yleensä vaikeuttanut
kuluttajan arkea. Moni muu muinainen kopio-suojaus oli näkyvämpi ja
käsinkosketeltavampi sekä myös vaivalloisempi.
Eräs suojausmenetelmä oli vaatia pelaajaa syöttämään koodi
ennen pelin käynnistymistä tai pelin aikana. Peli saattoi pyytää kirjoittamaan
vaikkapa ohjekirjan sivun 14 kolmannen rivin viidennen sanan tai tunnistamaan
sieltä ruudulla näytetyn objektin.
Peli jumiutui tai ei käynnistynyt, jos koodi oli väärin.
Koodi saattoi olla myös erillisellä lappusella tai kiekolla, jotka olivat
joskus kierosti vaikkapa harmaata tekstiä vaikealla pohjalla. Sellaista oli
vaikea kloonata kopiokoneella.
Syvimmälle hulluuteen syöksyttiin Matthew Smithin
brittiläiselle Software Projectsille kehittämissä Manic Miner- ja Jet Set Willy
-peleissä. Niissä pieni kasettikoteloon mahtuva koodilappu pohjautui sanojen
sijaan väreihin. Manicissa koodisto oli A-R/1-20-ruudukko (160 koodia) ja Jet
Setissä A-0/0-9 kertaa viisi (850 koodia). Sen lisäksi, että pelaajan täytyi
etsiä annetusta ruudusta neljä värikoodia, ne oli painettu pikkuruiselle
lappuselle erittäin tiheinä raitoina.
Suojauksen nerokkuus oli siinä, että tuohon aikaan ei ollut
juuri värikopiokoneita tai ollenkaan väriskannereita tai -tulostimia. Hyvin
valittuja sävyjä ei erottanut toisistaan mustavalkeissa kopioissa, joten
suojaus oli lähes aukoton.
Kierrossa oli toki myös kräkättyjä versioita, mutta niitä ei
aina suodattunut pienille peruspelaajille saakka. Jos siis pelaamaan mieli, oli
otettava kynä käteen ja käytettävä monta tuntia koodiliuskan työlääseen
kopiointiin. Niin tein minäkin. Kyllähän se kannatti, sillä Jet Set
Willy oli niin hyvä peli.
Koodilappuset olivat kuitenkin pientä erittäin vähäiselle
käytölle jääneen Lenslok-suojauksen rinnalla. Käynnistyessään peli näytti
ruudulla suttuiseksi kryptatun koodin, joka piti avata televisioruudun päälle
asetettavalla Lenslok-laitteella. Siinä oli useita vierekkäisiä prismoja, jotka
kukin "tulkitsivat" allaan olevan sutun numerosarjaksi. Tosin ne
toimivat vain tietynkokoisten televisioiden ruudulla, joten ikävämpi juttu, jos
ostajalla olikin liian pieni tai suuri pelitelkka-ri. Tai jos Lenslok katosi.
Pelaajien onneksi onnetonta Lenslokia käytettiin vain 11
pelissä. Sekin oli liikaa, kun joukossa olivat muun muassa Elite, ACE, Fighter
Pilot, Jewels of Darkness ja Tomahawk. Lähes kaikki Lenslokilla suojatut pelit
olivat suuren budjetin hittipelejä, mutta negatiivinen palaute ravisteli
pelijulkaisijat järkiinsä ja muoviprisma jäi historiaan. Kopiosuojausratkaisuista
riittäisi kerrottavaa vaikka miten paljon, mutta tyydytään tällä kertaa näihin
muinaisimpiin esimerkkeihin. Ja ollaan iloisia siitä, että pelaajia ei enää
kiusata tällaisilla vempaimilla.
Mahtoikohan kukaan ottaa tuosta värikoodilapusta valokuvaa ja sitten katsoa värit "printistä" (oik. vedosteesta)? Tosin olisi vaatinut käytännössä järjestelmäkameran ja makro-objektiivin (tai ainakin loittorenkaat), koska filmikompaktikameroiden pienin tarkennusetäisyys oli yleensä enemmän kuin 50 cm laajakulmaobjektiivillakin. Toisaalta jos jollakulla oli tuollaiset vehkeet, niin eipä se ihan mahdottoman kalliiksi olisi tullut ja negatiivista olisi voinut halutessaan teettää kuvat kaverillekin.
VastaaPoistaVähän epäilen. Harvalla oli tuohon aikaan moisia kameravarusteita ja värifilmikin/värikehittäminen oli kallista. Jos moiset varusteet löytyivät, niin kyllä silloin oli varaa ostaa pelikin. :) Värikopiokoneitakaan ei ollut.
VastaaPoista